Rautaa & ruostetta

Tapsamobiili 7.0

2011-11-20T23:49:00.019+02:00

Tapsamobiilipäivitys kesältä. Cadillac Seville 97. Kuvassa vielä ennen rekisteröintiä.
Mittarissa huikeat 23 000 mailia (on tarkistettu ajotietokoneesta). Kevyesti madallettu lowrider, 32 venttilinen Northstar 4.6 V8.

Soittimesta sentään löytyy (melkein) koko Johnny Cashin tuotanto, vaikka Elviksen sijasta kojelaudalla jöpöttääkin Mr. Spock.

Kuvan on napannut Jori R., kiitoksia.

Lättähatun elämää

2011-06-15T21:21:00.001+03:00

Partiolaisten nuortenlehti "Nuoli" vuodelta 1955 kuvailee lättähatun päivää näin :)

”Herra Lasse Lättähattu nousi aamuisin kello kuusi ylös. Hän tarvitsi aikaa vesijohtoputkimaisten housujensa jalkaan saamiseen kera vaseliinin, mutta ehti hän lisäksi kiskoa säippäsääriinsä korkeakorkoiset punaiset kengätkin, sitaista pillikurkkuunsa remunkirjavan rätin, maalata kyntensä, ajaa partansa karhealla pyyhinliinalla, liimata 2.5 senttiä korkean huopapannukakun lättäiseen kalloonsa ja loppujen lopuksi sijoittaa 28 senttiä pitkät niskavillansa päällystakin kaulukselle, takin, jota hänen kehittymättömillä hartioillaan piti vanerinen erikoisteline. Hän sijoitti 38 senttiä pitkän imukkeen törttöhuuliensa väliin, iskostettuaan imukkeeseen isänsä, tylsäpäisen poroporvarin, pöytälaatikosta pihistämänsä savukkeen.
Näin hypersuperultrafiinein vekottimin varustautuneena Lasse Lättähattu lähti ylemmyydentuntoinen virnistys pärstävärkillään kopsuttelemaan kaupungin katuja. Vapaus oli vihdoin koittanut, sillä edellisenä päivänä hän oli saanut potkut koulusta.”

Kohtaaminen Urkissa

2010-12-19T15:25:00.015+02:00

Näin viime yönä unta, etä Scarlett Johansson tuli Urkin pubiin pyytämään pikkusikaria ja seurakseen tupruttelemaan. No minulla ei ollut, Urkistakin oli loppunut ja viereisestä sekatavarakaupassa (missä ihmeen sekatavarakaupassa?) ei myyty. Lähdin hätäisesti juoksemaan kohti läheistä ostaria ja taakse vilkaistessani huomasin, että Scarlett oli jo kyllästynyt odotteluun ja sytytti tupakkaa ihan muiden kanssa. Hiisi vieköön.

Tänään kävin Prismassa ostoksilla. Kun näin pikkusikarihyllyn, niin vaistomaisesti napasin kourallisen rasioita mukaani varuiksi. Kun Scarlett Johansson tulee minua seuraavan kerran sikarille pyytämään, herra paratkoon, minä aion olla valmiina.

Levyt täynnä hunajaa

2010-08-15T22:03:00.011+03:00

Parisen viikkoa sitten Usvaleirillä äänittelin tieteiskirjoittajien itsensä lukemia novelleja, muiden mukana lukivat Boris Hurtta ja Anne Leinonen. Niistä olen muokannut Usva-CD:n, tai oikeammin Usva tupla-CD:n. Matskua on yli kaksi tuntia.

Valitettavasti levyjä ei vielä ole tarjolla kaikille, vain tekijöille, mutta eiköhän ne jossakin vaiheessa saada isoon jakeluunkin.

Tässä esimakuna oma novellini.
Novelli on Stepan Chapmanin innoittamana surrealistinen. Idea syntyi keskustelusta, jossa pohdimme, mihin haltijat oikein menivät Sormusten herran lopussa. Heitähän ei ole sittemmin tavattu, vaikka maapallolla ei enää ole tutkimattomia kolkkia, joihin voi laivalla karata. Mystisen katoamistempunhan tekivät myös dinosaurukset aikoinaan.

Käytettäväksi ei nautittavaksi, pahoittelen paikoin vulgaaria kielenkäyttöä, se on kuitenkin tarkoituksellista.

Lava täynnä hunajaa

Tapsamobiili 6.0 - jo on päivitystä odoteltukin

2010-07-28T10:24:00.003+03:00

Chrysler Sebring

DVD:t kaupan

2010-05-26T18:53:00.009+03:00

Tässäpä näitä. Kaikki ovat hyväkuntoisia. Jos ei ole, saat rahat takaisin ja voit pitää levyn.

Hinnat:
Kolme euroa kappale.
Listan kaksi viimeistä 1.50 € kappale.

Hinnoista voi neuvotella, mutta tinkimättömät ohittavat ostojonossa.

Levyt:

Star Wars I - pimeä uhka
Star Wars II - kloonien hyökkäys
Predator
Terminator II
Terminator III
Varjojen Valtakunta
Sin City
The Island
Space Cowboys
Minority report
End of Days
Event Horizon
Apinoiden planeetta (Burton)
Corto Maltese
X-men 2
Schoolday of the dead

Fight Club
Ilmestyskirja Nyt
Ocean's Eleven

Blade Runner - directord cut (vanha dvd)
Mad Max 2, Asfalttisoturi (leikattu versio)

Myös niitä Adam Sandlereita on, jos joku haluaa.

Kotiini livahti paholainen

2010-03-17T00:44:00.010+02:00

Pölynimurini oli temppuillut viimeisen vuoden ajan. Se ei tahtonut oikein imeä kunnolla. Osasyy saattoi olla siinä, että ostin vääriä pölypusseja, ja yritin saksilla leikellä niistä sopivia. Niin tai näin, pölyjä se ei enää kämpästäni poistanut. Imurini oli halvinta mallia Gigantista, joten ei se ehkä niin outoa ollutkaan, että loppu tuli turskatti. No päätinpäs sitten hankkia uuden. Laatuvehkeen tällä kertaa, ei enää halpoja romuja tähän talouteen - eipä.

Lidlissä oli myynnissä Vacuum Cleaner -merkkisiä imureita 39.99 €. Arvatkaa ostinko? Totta kai ostin. Kyllä siinä turhat laatuvaatimukset karisevat, kun kukkaronnyörejä tarttis availla. Laatikosta paljastui jokseenkin samannäköinen pölynimaisija, kuin vanhakin oli, eri värinen vain. Ja päällä oli ihan nimikin. Ei enää Vacuum Cleaner, niinkuin laatikossa, vaan "Dirt Devil". Vaviskaa villakoirat, 1600 W paholainen on saapunut.

Pikaisella ohjekirjan selailulla huomasin, että uudessa imurissa on jotain suodattimia, joita pitää silloin tällöin puhdistaa. Pakosta hiipii mieleen ajatus, että olikohan siinä vanhassakin sellaisia?

Ketkä sen tekivät?

2010-02-14T05:02:00.006+02:00

Finncon-Animecon conitea 2009 jälkikokouksessa.
Alkaen johtajasta myötäpäivään pöytää kiertäen: JukkaH, Iivari, Ella, Sini, Sari, Topi, Hanna, Taimi, Maija, JuhaA, Semmi, Sandi, Mekku, Pekka, Pasi, Otto.
Kuvasta puuttuvat ainakin Mira, Hannele, Kyuu, Tapsa, Eemeli, Sanna, Saija, Karo, JuhaS, VesaR, VesaS ja Lissu.

von Döbeln surffasi aukkoja katsellen

2010-02-05T00:15:00.005+02:00

Itselleni lohdutukseksi, joku muu mokasi.
Vaikka tämä olisi niin voinut tapahtua mulle.

Viteo

Audimiehenä

2010-01-16T00:05:00.014+02:00

Tämä juttu oli oikeastaan tarkoitus kertoa vasta joskus tuonnempana, kun tapahtuma ei enää kirpaise niin pahasti, mutta kun tuli Sielun pitkässä pimeässä kaljahetkessä jo vähän vihjaistua niin menköön. Tämä tapahtui reipas viikko sitten, päivänä, jolloin lunta tuprutti tavallista runsaammin.

Työpäivä vaikutti ihan normaalin kiireiseltä. Iso deadline samalle päivälle painoi niskaan. Ei siinä sinänsä mitään, viimehetken normihosumista ja häsläystä, ja hyvissä ajoin saatiin suunnitelmat valmiiksi. Niitä ei kuitenkaan enää voinut postittaa, koska ne olisivat saapuneet perille vasta seuraavana päivänä. Ne piti siis toimittaa perille niin sanotulla 'Reipas poika ja mopo' menetelmällä. Siihen hätään ei ollut reipasta poikaa taikka mopoa käytettävissä, joten lähdin viemään suunnitelmakansioita ihan itse.

Vaihtoehdot olivat Lauttasaaressa ja Pitäjänmäellä, joissa kummassakin oli tilaajalla toimisto.
Päätin viedä ne Lauttasaareen. Omalla autollani en lähtenyt, koska se makasi pihalla sataneen lumikasan alla. Olin tullut töihin sen verran myöhään, että toimiston kellarissa lämpöiset parkkipaikat olivat jo täynnä, ja tilaa riitti vain pihakentällä. Sen sijaan pyysin lainaksi kaverini uutta audia. Saisin hetken leikkiä Audimiestä, ja matkakin sujuisi joutuisammin - luulin.

Kaveri oli vähän nyreissään, muistuttaen, että hänen tyttärensä olivat aloittamassa balettitunteja, joihin mukaan pääsy edellytti alusta asti paikalla oloa. Tulijoita oli kuulemma enemmän kuin pystyttiin kerhoon ottamaan. Viideltä vasta alkoivat baletit, joten eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Kello oli kaksi ja minulla vain puolentunnin keikka edessäni - luulin.

Sain audin lainaksi. Ajoin Lauttasaareen. Löysin toimiston ja parkkipaikankin pikkuisen lähiökadun varrelta. Parkkeerasin auton tien poskeen huolimatta siitä, että lumiaurat eivät olleet paikkoja vielä putsanneet. Vein kansiot, olin ajoissa, olin tyytyväinen. Kaikki sujui kuten pitikin – luulin.

Sitten lievät vastoinkäymiset alkoivat. Lunta tosiaan riitti ja lisää tuli. Auto oli aika syvällä tien reunassa mukavan pikku lumivallin takana. Eikä se tahtonut päästä sieltä pois. Perkule, kun pyörät sutivat paikoillaan, vaikka miten rauhallisesti yritin kaasutella. Nytkytin autoa edes takaisin, minkä tila riitti, ja koitin saada jostakin vaihtia ja pitävää otetta renkaiden alle. Ei onnistunut. Nousin autosta ja tarkastelin tilannetta. Olin kiillottanut vetävien pyörien alustat tasaisen liukkaiksi. Liikkumisen esti noin 20 senttiä korkea lumivalli, joka oikeastaan oli jo junttaantunut jäävalliksi. En saanut sitä potkimalla rikki, eikä minulla (tai kaverin autossakaan) ollut mitään työkalua reitin avaamiseksi. Mutta ei noin pieni töppyrä minua pettäisi, ehei. Tiesin hyvän konstin, millä siitä pääsisin. Auto oli nimittäin automaattivaihteinen. Helppo juttu – luulin.

Istahdin autoon, laitoin vaihteen silmään, käänsin renkaat kaartumaan ulospäin ja nousin itse autosta työntöavuksi. Tyhjäkäynti jaksoi juuri sopivasti pitää moottoria käynnissä, kun pyörät sutivat liukkaalla, mutta tiesin varmaksi, että automaatti heittäisi vapaalle heti, kun auto olisi tiellä ja renkaat nappaisivat kiinni. Olinkin lähellä onnistua. Mutta en ihan ensiyrittämällä jaksanut. Aikaa oli toki uudelle yritykselle. Ajattelin istahtaa hetkeksi huilaamaan ja sammuttaa myös auton huilaamaan. Mutta voi... olin jotenkin noustessani sohaissut lukitusta, ovi oli lukossa. Ja avain tietenkin virtalukossa. Auto kävi ja renkaat kirskuen kiillottivat parkkiruutua. Voi rähmä.

Mikä siinä auttoi. Soitin hätäpuhelun kaverille, että tulisi vara-avaimen kanssa pelastamaan. En tietenkään maininnut että auto oli jäänyt käymään, eipä ehtisi kerätä niin paljon kiukkua tullessaan.
Ihan hyvä varotoimi, sillä hän kuullosti ihan riittävän kiukkuiselta näinkin. Kaveri joutui kaivamaan minun autoni hangesta ja ajamaan sillä paikalle. Minun autoni kun viimeaikaisten sattumusten jälkeen lähtee liikkeelle ilman virallisia avaimiakin.

No puhelun jälkeenkään en jäänyt toimettomaksi. Onhan käyvä auto mahdollista sammuttaa ulkoakin ainakin kahdella eri tavalla. Ruiskuttamalla konepellin alle vettä (ei suositeltavaa) tai tukahduttamalla moottori tukkimalla pakoputki. Painoinkin kengänpohjani pakoputken päähän ja odotin. Auto oli uusi ja tietenkin kovassa kunnossa, joten heti ei tapahtunut mitään. Kasvava paine putkessa riitti pukkaamaan jalkani pois aina ennen moottorin sammumista.

Tässä vaiheessa muistutan kaikkia, että en ole notkeudeltani mikään Comaneci. Seisoin selin autoon pakoputken edessä ja taivutin jalkani polvesta taaksepäin, vähän kuten suutelevat kiltit tytöt 50-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Se oli ainoa tapa, jolla notkeuteni riitti painamaan kenkää kunnolla putkea vasten.
Ja pieni annos autotekniikkaa. Kun auton käyntiä tukahdutetaan, tapahtuu moottorissa pientä bensan läpivirtausta. Kun happea ei ole tarpeeksi, palaa polttoaine sylintereissä epätäydellisesti ja pieni osa bensahöyrystä kulkeutuu paakokaasujen mukana pakoputkistoon. Sitä tapahtuu vähäisesti ihan normaalikäynnilläkin, mutta erityisesti jos virtausta jotenkin haitataan. Esimerkiksi tukkimalla pakoputkea. Bensiini yleensä kertyy äänenvaimentimiin, koska sillä on tapana tiivistyä takaisin nesteeksi. Pakokaasuilla ei tätä tapahdu, koska ne ovat hiiltä ja hiilioksideja, jotka eivät normaalipaineissa ole nesteitä. Seurauksena on silloin tällöin tapahtuva pamahdus, kun riitäävästi kertynyt bensa syttyy uudelleen. Samalla tavallahan vanhat autot perinteisesti paukahtelevat ja antavat ns. takapotkuja. Niissä useimmiten kyseessä on pikkuisen pieleen säädetty sytytys, joka samalla tavoin vuodattaa bensaa läpi.

Se tieteestä ja takaisin Lauttasaareen. Olin siis tukkimassa kaverini auton pakoputkea, jotta saisin koslan sammuksiin. Pakokaasut polttivat ilkeästi jalkapohjaani, eikä sammutus meinannutkaan onnistua. Väistämättä sitten päädyttiin pisteeseen, jossa äänenvaimentimeen kertyneen bensan leimahduspiste ylittyi. Kauhean jysähdyksen saattelemana iski pakoputkesta pitkä ja polttava lieska. Ja mihin se löikään? Seisoin siis pakoputken edessä jalka taivutettuna pakoputkea päin. Tietenkin liekki meni mukavalta osin suoraan lahkeestani sisään ja käräytti paitsi jalkani, niin etenkin polvea myöten kaikki säärikarvani. Hätääntyneenä kiskaisin housut pois jalastani ja hyppäsin hankeen.

Nopea reaktioni ehkä pelasti jalkani pahemmilta palovammoilta, mutta kyllähän tilanne pikkuisen nolotti. Aikamies ilman housuja muniaan myöden hangessa keskellä lauttasaaren lähiötä. Ja audi hyrräsi renkaat rullaten ihan kuin piruuttaan.

Samassa kaverini kaarsi paikalle ja oli tietysti kuin ampiainen. En edes selitellyt housuttomuuttani, kai hän oli tempauksiini jo tottunut. Ei hän myöskään kysynyt mitä autolle oli tapahtunut, hän vain käveli autolleen ja alkoi räplätä lukkoa. Mutta ei tämä vielä tähän päättynyt. Läheskään.

Ovi ei nimittäin auennut vara-avaimella. Auton tietokone jotenkin esti sen käytön, koska toinen koneen hyväksymä avain oli jo virtalukossa. Terve tuloa uusi tekniikka, joka teet elämästämme niin helppoa.

En viitsi toistaa sitä keskustelua, jonka seuraavaksi kävimme. Lopputuloksen akuitenkin tilasin puhelimellani paikalle merkkikorjaamon miehen.

Aika oli tiukalla eikä kaverini enää ehtinyt viedä tenaviaan balettitunnille. Viimeinen niitti aikataululle oli se, että korjaaja tuli... aivan niin Pitäjänmäeltä. Juuri sieltä, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto toimittaa suunnitelmakansiot.

Mutta loppu hyvin, lapset kuulemma saivat paikat kaikesta huolimatta. Housuihini paloi pari reikää, menetin toisen jalan säärikarvat ja mitä luultavimmin mahdollisuuden lainata audia enää toiste. Vaikka mistä sitä tietää. Olisihan se hienompaa ajella Jyväskylän Finnconiin uudehkolla audilla kuin ikivanhalla toyotalla. Taidanpa kysäistä lainaksi.

Jos metsään haluat mennä nyt!

2009-12-22T23:41:00.015+02:00

Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...

Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.

Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.

Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.

Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.

Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.

Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.

Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!

Valtavirtaa

2009-06-26T10:59:00.002+03:00

Pistipäs tässä päivänä eräänä silmään hirmuinen mediaspefin määrä, jota telkkari juuri nyt silmillemme syytää.

Viikon elokuvatarjonta pääkanavilla (TV1, TV2, MTV3, Nelonen, Sub, Teema) 16.6-22.6 ja 23.6.-2.7.

Freaks
Aguirre - Jumalan viha
Manaaja
Pinokkio
MIB
Sky Captain and the World of Tomorrow
Masters of the Universe
The Return of El Malefico
Simone – unelmien nainen
Krull ja näkymätön vihollinen
Me Kostajat
Little Nicky
Godzilla kohtaa King Ghidorahin

Tri Jekyll & Mr. Hyde
12 apinaa
Kultainen medaljonki
Robin Hood – varkaiden ruhtinas
Hulk
Troija
Diabolik – mies mustassa Jaguarissa
Godzilla ja Mothra
Vahakabinetin arvoitus
Manaaja II

Näihin kun lisää Lostit, Xenat, Tähtiportit ja kaiken muun supernauturalin, niin alkaa tuntua jo hölmöltä sanoa, etteikö spefi olisi mediapuolella sitä valtavirtaa!

Just mun kaksi sadasosaani.

ESC vedenalaisia natsizombeja metsästämässä

2009-06-07T22:10:00.040+03:00

Escin retkue saapui pahamaineiselle Lippajärven uimarannalle puolenpäivän aikoihin. Aurinko ei nyt vallan paistanut, mutta onneksi ei myöskään satanut. Paikalle kerääntyi seitsemän urhoollista taistelijaa, Elina, Sanna, JukkaS, Juha, Peter, Antti ja Tapsa.

Leiri ykkönen perustettiin kuten oli suunniteltukin lähelle metsänrajaa, joSSa oli hyvä puolustautua vedestä nousevia natsizombeja vastaan. Fiilikset olivat korkealla.

Huomatkaa oikeaSSa alanurkaSSa sarja käteviä aseita, jotka on näppärästi naamioitu muistuttamaan grillausvälineitä. Tridentin terävyyttää saattoi vain ihastella. Varustuksesta kannattaa mainita myös Juhan bumerangi, sekä käytännön zombimetsästysopas "Kauhupokkari 1".

Vaan sään jumalat olivat meitä vastaan. Alkoi lievästi sanottuna sataa, eikä ensimmäistäkään zombihavaintoa oltu ehditty tehdä.

Ensimmäinen sade ei joukkuettamme hätkähdyttänyt. Vedentulon tauottua, sytytimme lämmittävän roihun, johon laitoimme samalla käristymään natsihoukuttimia. Pian levisikin herkullinen bratwurstintuoksu järven ylle. Varusteisiimme kuului runsaasti veroluokan III antizombiseerumia ja puolisukelluslaitteet. Tulen roihussa oli jotakin kiehtovaa...

Vaan uusi saderyöppy yllätti kesken kaiken. Paikan päältä löytyi aavemainen ja mystisin symbolein koristeltu vaja, johon linnoitauduimme sateelta suojaan. Tunsimme toki tällaisten vajojen vaarallisuuden (muistakaa Evil Dead), mutta siinä tilanteessa se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Ehdimme samalla evästellä salaatteja ja grilliherkkuja.

Mutta tietäähän sen, kun ollaan ESCin retkellä, miten siinä käy. Tuskin oli outo sarvipäinen naama ilmestynyt grillituleen suu ymmyrkäisenä muSSuttamaan, kun jo ensimmäinen meistä sairastui. Ei ollut ensikosketus eläviin kuolleisiin natsizombi, vaan vajasta putkahtava escizombi (joka muistutti kovasti skottizombia).

Otus, joka ennen tunnettiin JukkaS:nä raahautui rannalle ja laituriin, jossa se yritti päästä järveen kaltaistensa joukkoon.

Onneksi meillä oli Karjalan III seerumia, jolla saatiin toveri pelastettua takaisin elävien elävien kirjoihin.

Sade senkuin yltyi ja koska vajaankaan ei voitu turvallisesti palata, päätimme tehdä strategisen uudelleensijoittumisen Peterin asunnolle, jossa saunoimme ja paistoimme hunajabanaaneja. Sen lisäksi valmistaudumme tulevien kahakoiden varalle - siis ihan vaan opetusmielessä - pelaamalla Xbox360:llä zombipelejä ja katsomalla leffan Flight of the Living Dead.

Että sellaista tänävuonna. Ensivuonna kenties jotakin Egyptihenkistä, jotta taatusti pysytään kuivina. Eikä Egyptistä muistaakseni ole kotoisin mitään erityisiä kummajaisiakaan. Escin päämaja kiittää ja kuittaa.

Kävelyllä hämärässä illassa

2009-04-10T01:40:00.014+03:00

Tulevan Helsingin Finnconin innoittamana muistelen erästä viimekertaisen 2006 Finnconpäivän jälkeistä kotimatkaa. Perjantai taisi olla kyseessä. Ilta oli joka tapauksessa jo kohtuullisen pitkällä, eivätkä minulle soveliaimmat bussit enää kulkeneet.

Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.

En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”

Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.

Kalkkipäivän kunniaksi

2009-04-05T16:16:00.006+03:00

Pari päivää sitten kävi taas pikkuisen hupaisa sattuma.

Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.

Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.

Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.

Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.

Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.

Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.

Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.

Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.

Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.

Neljäs neljättä

2009-02-08T13:35:00.010+02:00

Eating Muffins in an Agitated Manner haastoi minut meemiin.

Meemi kuuluu näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Siinä se on, Jorma Ollian Hartioiden levynkansi. Tiukkaa punkkia joka sekunti.
-Mä en haluu mennä Kampin mäkkäriin
-Pienet tissit ja iso penis, siinä nainen mun makuun
-Pornoa Porvoossa
-Avaruusherpes
-Elämme kovin ahdingossa
-Laulu auringolle
-William Shatner

Saattaapi olla, että otan Yhteistyökokoukseen mukaan uusimman rokkivideomme.
Maistelun vuoksi pienet lyriikat:

Laulu auringolle

Aurinko vittu aurinko
Lakkaa saatana paistamasta
Mä haluun olla gootti
Baby mä haluun olla gootti
musta ja kalpea

Jeah baby, saatana
Lakkaa vittu jo paistamasta
Aurinko vittu saatana
Ammutaan aurinko alas
Loppuu saatana se kärvistely

Mitäpä sitä kuvaa kauemmas haastelemaan, bändiläisiä vahvistettuna Vesalla.
Vastuu jää lukijalle, The Voss Bender Memorial Blog, Sähköjänis, Avaruusajan päiväunelmia.

Minun mielipiteeni ei kelpaa mihinkään (pakina)

2009-01-17T01:31:00.012+02:00

Pari päivää sitten, juuri kun olin päässyt kotiovestani sisälle kännykkäni pirahti.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.

Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.

Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.

Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.

Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.

Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.

Tuubassa se porisee

2009-01-12T22:11:00.009+02:00

Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.

Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.

Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).

Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.

Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!

Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.

Valoa kansalle, joka pimeydessä ajelee

2008-12-19T19:51:00.007+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 19. lyhty.

Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.

No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?

Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.

Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.

Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.

Unta kuulaan

2008-12-16T22:12:00.002+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 16. höyhentyyny.

Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.

Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?

Isänmaa kutsuu

2008-12-08T00:03:00.004+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 8. Suomen lippu.

Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.

Anna mulle piiskaa

2008-12-07T18:57:00.005+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 7. piiska.

Mitä Joulupukki tuo kiltille scifistille? Piiskaa! Nimittäin mattopiiskaa. Minulla ei ollut sellaista, joten jouduin tamppaaman mattoni (7. päivän suoritus) harjanvarrella.

Ei uskoisi, mikä tomu niistä lähti. Kaksi mattoa, 80 cm leveitä, toinen 180 cm ja toinen 150 cm pitkä. Käärin ne yhteen rullaan ja kannoin mattotelineelle. Jo rullaa avatessani aloin aavistaa miten paljon törkyä niissä olikaan. Sitä mukaa kun vedin pötkylää auki, loppurullasta tupsahti pölypilvi kuin merirosvokanuunasta ikään. Ja voi sitä pölyn määrää, kun vihdoin aloitin varsinasen paukuttamisen.

Aivan hävetti ajatuskin, miten naapurit katsoivat ikkunasta, kuinka se yläkerran outo hämy virittää mattotelineellä nuotiota. Paksu savu nousee jo! Piiskasin matot kuitenkin loppuun. Musta takkini oli homman jäljiltä ihan harmaa. Pakko se on uskoa, imuri ei puhdista mattoja kuin ihan pinnasta. Tamppauksesta tulee vastedes osa rutiinejani. Eihän homma oikeasti vienyt tuollaisten pikkumattojen kanssa lattialta lattialle kuin ehkä varttitunnin.

Kävin myös toistamiseen uimassa. Nyt oli meno ihan eri planeetalla, kuin viimeksi. Kuin Drexelin vesimaailmassa. Ensimmäisen kerran räpiköinti oli enää vain paha muisto. Laitoin altaaseen mennessäni varmuudeksi jonkinlaisen kelluntavyön, tai mikä lie se olikaan, ympärilleni. Sen turvin saatoin uida täysin rennosti. Eikä mennyt montaa allasväliä, kun uinti loksahti itsestään taas vanhaan tuttuun rytmiinsä. Hapen haukkomisesta ei ollut enää tietoakaan. Kelluntavyö muuttui ylimääräiseksi vedenvastukseksi, saatoin heittää sen altaanreunalle.

Kyse ei alunperinkään oikeasti ollut hapenoton heikkoudesta, vaan jännittämisen tuomasta eräänlaisesta hyperventiloinnista. En viimeksi malttanut puhaltaa uloshengityksessä keuhkojani tyhjäksi, kun oli niin hätä vetää lisää ilmaa sisuksiin. Eihän sellaisesta tule kuin happivajausta. Nyt, kun sain vanhan tutun rytmin päälle, uinti sujui kuin entisaikaan.
Kuntoni on toki heikko, joten jouduin pitämään lyhyitä taukoja aina edestakaisen allasvälin jälkeen, mutta se on ihan normaalia. Uintinopeuteni on edelleen aika reipas (tauot tietty hidastavat kokonaisuutta), mutta nyt kuntoilu tuntui siellä missä pitääkin, lihaksistossa, ei keuhkoissa. Saatoin uida itseni uuvuksiin ilman haukkomista. Tuli tosi mahtava olo, ei ihme että tätä joskus harrastin enemmänkin. Ja takuulla tästä vielä jatkan.

Kuudes päivä

2008-12-06T21:41:00.005+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 6. Samu Sirkan joulutervehdys.

Hankin joitakin kuukausia sitten kakkostelkkarin, josta oli tarkoitus tulla lapsille oma DVD telkku. Ihan sitä varten, että ei tulisi riitoja katselusta. Toista tv-kanavaa sillä ei saanut katsottua, koska ensinnäkään minulla ei ole toista digiboxia, ja toisekseen talon johdotus on aika vanhaa, ja vain yhteen huoneeseen tulee antenniverkko.
Verkon laajennus ei sinänsä olisi kuin johdon oston päässä, minulla on vanhastaan jakorasia ja jopa signaalinvahvistin varastossa. Mutta kun se telkku ei oikein mahtunut mihinkään. Niinpä päivän 6. suorituksena vein sen kaverilleni, jolle on siitä paremmin hyötyä.
Omassa asunnossani tilan vapautuminen on vallan mainiota. Tuli samalla vähän vahingossa siivottuakin. Vaikka uskonkin, että asuntoni on normaalistikin siistimpi, kuin poikamiesasunnot yleensä.
Hrmm… huomenna tamppaan ne matot, jos ei kokopäivää sada.

Hyvää Itsenäisyyspäivää blogini lukijoille.

Enemmän tissejä kuin Tähtivaeltajassa

2008-12-06T11:29:00.009+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 5. piirustustussi.

Hoidin 5. päivän suoritukseksi rästiin jäänyttä Maketin albumin markkinointia. Niiden yksityiskohtia en julkisesti halua esitellä, mutta se voitaneen sanoa, että esimerkiksi Espoon kirjastoista albbari tulee lähiaikoina löytymään.

Albbaria on muutenkin myynnissä. Tuon sovittuihin scifitilaisuuksiin tai toimitan postitse. Ilmoitelkaa minulle. 10 € kappale + 2 € jos postitetaan.

Maketin – Makea mahan täydeltä

Legendaarisen Julkku- ja Escapepiirtäjän Markku Salosen uran varrelta kerätty 58 s. albumillinen scifi- ja fantasiasarjakuvaa ja pilapiirroksia.

Uusinta uutta – hervoton satiiri TV-sarjasta Safiiri ja Teräs

Ikimuistettavia paloja Julkusta vuosien takaa

Lisäksi mm.
-uran alkuajoilta, pitkä Nix-Outlive 1977
-Mike Sewage lyhäreitä 1988-1992
-kaikkien aikojen ROPE-sarjakuva Peluri 1988
-Antero Tappaja-asteroidi 2005
-parapsykologinen trilleri Haamu vs. Medio Corps
-Stendek: Pitkä-Horst yllättää (Vihdoinkin, kuka on Stendek!)

ja paljon muuta 50-vuotta täyttävän piirtäjän juhla-albumista.

Vain valikoiduista sarjakuvaliikkeistä
ja tilaamalla tapio. ranta-aho (miu) pp. inet. fi

10 € ja postitse toimitettaessa + 2 €. Tuon myös
sopimuksen mukaan Helsingin scifi- tai sarjakuvatapahtumiin. Tätä et löydä marketeista.
Kustantaja Espoon science ficion- ja fantasiaseura ESC

Nappaa omasi ennen kuin sinut napataan.

Neljäntenä päivänä lukemaan

2008-12-04T19:59:00.015+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 4. kirja.

Minun tulee luettua aivan käsittämättömän vähän, etenkin huomioon ottaen harrastukseni. Mutta sen verran taidan olla ADHD, että minun on vaikeaa keskittyä kirjan mittaiseen haasteeseen.

Toisaalta keskustelin aiheesta yhden tutun psykiatrin kanssa (siis ihan small talkia oluen ääressä ;), hänellä on samanlainen ongelma. Hän tiesi kertoa, että lukeminen on aivoille kaksivaiheinen prosessi, ja aivojen tavat suoriutua niistä poikkeavat kovasti toisistaan. Ensinnäkin aivojen pitää tunnistaa kirjaimet lauseiksi, ja toiseksi ymmärtää lauseiden sisältö. Ja näiden yhteensovittamisesta niitä eroja löytyy.

Nopeat lukijat pystyvät prosessoimaan molempia simultaanisti, eli tekstin ja sen sisällön ymmärtäminen tapahtuu samanaikaisesti. Tällaiset ihmiset voivat lukea varsin häiriintymättä melkein missä vain. Kun taas toisilla (kuten minulla) nämä eivät tapahdu lainkaan samanaikaisesti. Ensin aivot tunnistavat tekstin, ja sen JÄLKEEN vielä selvittävät tekstin sisällön. Ensinnäkin lukeminen on hitaampaa. Toiseksi (ja tämä on se pahempi) lukurytmi häiriintyy tavattoman helposti, ajatus karkaa pienestäkin virikkeestä, ja kertomuksen sisältöön uppoaminen jää helposti vallan pinnalliseksi. Joskus unohdunkin mekaanisesti lukemaan tekstiä sivutolkulla, ilman että ymmärrän sitä lainkaan. Muutenkin hidasta lukemista pitää sitten toistaa hyppäämällä tarpeeksi monta sivua takaisinpäin. Lukeminen on haaste sekä lukijalle, että myös kirjalle, jonka todella täytyy jatkuvasti lunastaa paikkansa lukijan kourassa. Toisaalta hyvä kirja vastaavasti sitten palkitseekin ruhtinaallisesti.

No tätä yhteensovitusta voi kyllä lukemalla harjoittaa. Niinpä aionkin luukun 4. toimeksi tarttua yhteen aivan erityiseen kirjamessuilta hankittuun kirjaan, johon pääsyä olen kyllä varsin innolla jo odotellutkin; Tiina Raevaaran ”Eräänä päivänä tyhjä taivas”.

Ja vielä ennen kuin vuosi vaihtuu, aion nautiskella muutakin uutta kotimaista, Jani Saxellin ”Huomispäivän vartijat” ja J. Pekka Mäkelän ”Nedut” odottavat seuraavina. Kolme kirjaa kuussa on minulle (etenkin kesäloman ulkopuolella) varsin harvinaista.

Kolmannen päivän taidepäljäys

2008-12-03T18:46:00.015+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 3. kumiankka.

Ostin jonkin aikaa sitten vanhan rikkinäisen lasten kuvakirjan (kooltaan vajaa A3) vuodelta 1937. Kirjassa on kaikki sivut irti, ja yksi jopa puuttuu. Mutta kuvat ovat kokosivun kokoisia upeita maalauksia. 3. päivän puuhasteluksi kehystin ja ripustin seinälle yhden. Siinä Setä Aaron istuu huonelaivansa kannella löyhimässä ja päivää paistattelemassa.

Jos ovat kuvat upeita, niin ovat kyllä väritkin. Kirkkaita, jopa räikeitä, kuin juuri olisi maalattu. Ei tällaisia tänä päivänä enää tehdä, kun kaikki nillittävät kunnollisten väriaineiden (elohopeasulfidien, arseeniasetaattien ja lyijykarbonaattien) mukamas vaarallisuudesta. Pyh sanon minä.

Asetin kuvan toisen vanhan kuvatuksen viereen. Se on Seura -lehden takakansi lokakuulta 1936. Siinä on sarjallinen kuvia, jotka kertovat äkkipikaisesta herra Lampisesta.

Jos olette joskus ihmetelleet, miksi Akulla on merimiesasu, niin tässä kuvassa on selitys. Aku asui ihan ensimmäisissä esiintymissään asuntolaivassa, tai "huonelaivassa", kuten kuvateksti kertoo. Nämä kaksi kuvaa lienevät Akun ensimmäiset painetut esiintymiset Suomessa. Piirroselokuva "Viisas Kana Kananen" (1934) on saattanut pyöriä teattereissa ennen näitäkin.

Päivä kaksi

2008-12-02T21:55:00.005+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 2. värikäs uimarengas.

Sain puolitoistavuotta sitten nipun liikuntaseteleitä. Niiden käyttöaika loppuu tämän vuoden kuluessa.
2. päivän suorituksena meninkin Tapiolan uimahalliin, ostin seteleillä 10 x sarjalipun ja kävin päälle vielä uimassa.

Vaan kylläpä minulla on heikko kunto. Happi loppui ensimmäisen kerran jo 10 metrin kohdalla. Oli pakko tarrautua altaanreunaan ja pysähtyä huohottamaan. Hapenottokykyni on aivan nollassa. Ja minulla kun on vielä se ongelma, että minä en kellu (uskokaa pois, minä en kellu, normaalit ihmiset kyllä kelluu), joten joudun pysyttelemään liikkeellä pinnalla pysyäkseni. Vuosien uimatauon jälkeen eivät lihakset oikein toimineet niin koordinoidusti, kuin takavuosina ja homma meni ihan räpiköinniksi.
Ihan muutama vuosi (no kymmenen vuotta) sitten tapasin käydä kerran pari viikossa vetäisemässä uimahallissa reilun kilsan lenkkejä ruokatuntisin ja viikonloppuisin. Aloitin kilsan lenkeillä, mutta kun uimataidon myötä uinti itsestään nopeutui, ja treeni tavallaan helpottui, niin päätinkin uida puolen tunnin lenkkejä. Pituutta kertyi loppuajasta 1100-1200 m. Ei mitään huippu-urheilijan tuloksia, mutta tavalliselle sohvaperunalle aika mukavasti. Ja nuo lenkit olivat vielä virkistäviä!

Onneksi tänäänkin loppuajasta vähän suoritus/hengitysrytmi alkoi löytyä, ja pääsin läpi 25 m allasvälin kerrallaan. En kyllä yhteensä montaa väliä saanut kasaan. Ennen ensikertaa (vielä tällä viikolla) teen jokin hapenottotreenin muualla. Onneksi hapenotto lienee asia, joka kaikkein nopeimmin nollasta nousee ylös. Ainakin nopeammin kuin lihaskunto. Ja ensikerralla menen myös vähemmän ruuhka-aikaan. Oli iltapäivästä kello 18 aivan täyteen ammuttu halli. Teki varmasti oman stressinsä väistellä mummoja ja pikkulapsia.

Huomenna taas ihan jotakin muuta.

Elämän makuinen joulukalenteri - 1. päivä

2008-12-01T23:19:00.005+02:00

Imaginaarisesta joulukalenteristani luukusta 1. löytyy avaamaton lahjapaketti.

Aloitan Tapsan elämän makuisen joulukalenterin. Teen joka päivä jotakin oman elämäni kannalta positiivista, joka on vain aina jäänyt tekemättä. Isoa tai pientä, ajankohtaista tai "öh" ikuista.

Joulukuun ekaa päivää on jäljellä vain 39 minuuttia, joten ekan keksimiseen on jo kiiru. Hmm, vähän menee köyhäksi alku, mutta joka tapauksessa paketoin vielä tänään joululahjat, jotka jo suurimaksi osaksi on hankittu (ensimmäiset jo kuukausia sitten), ja pyörivät yhä nurkissa.

Otan muuten osaa krääsättömään jouluun tänä vuonna. Siksi ostolahjoja on menossa vain lapsille. Parit muut hassut ovat kierrätyskamaa.

Muista oikea laskutusmäärä

2008-11-23T21:41:00.005+02:00

Viimeinen ESCON -lasku on tulossa eräpäivään. Sitä tässä eteenpäin sumpliessani muistui mieleeni eräs hassu laskutustapahtuma, joka sattui takavuosina, kun olin töissä betonitehtaalla.

Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.

Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.

Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.

Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.

Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.

Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.

Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.

Olen maantiekiitäjä, hunaja

2008-11-18T20:33:00.004+02:00

Vaihdoin sitten talvirenkaat autoon. Olipa kova homma. Jos sanoisin, että tuli hiki, niin aika paljon vähättelisin. Suorastaan suihkutin hikeä kykkiessäni auton ympärillä rengasrauta kädessäni. Ei se silloin nuorempana (ja laihempana) ollut näin vaikeaa.

Vakaa aikomukseni oli viedä auto rengasliikkeeseen, mutta parempi näin. Oli eka renkaiden vaihto yli kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että olisin ne vaihdattanut aina liikkeessä, vaan koska minulla on ollut autoja aika harvakseen, ja nekin ovat useimmiten olleet talvet seisomassa. Edellisen kerran yritin vaihtaa renkaita, jotka olivat olleet ainakin 3 vuotta putkeen alla. En saanut niitä irti. Pultit sain kyllä, mutta en enää itse renkaita. Vanteet olivat niin ruostuneet ja jämähtäneet paikalleen, että rengasliikekin joutui irrottamisessa turvautumaan lekaan ja sorkkarautaan.

Vaan kyllä nyt kelpaa taas rullata asfalttia. Saakohan sitä vielä noudattaa kesänopeusrajoituksia, jos vakaasti vannoo, ettei ole huomannut niiden vaihtuneen talvinopeuksiin?

Mutta tuli niin hyvä mieli, että ehkäpä ensi viikolla kokeilen, miltä mattojen tamppaus tuntuu.

Se oli viuhahdus

2008-11-08T15:17:00.034+02:00

Takavuosina (90 tai 91, kun asuin vielä poikamieskylässä) Teekkarikylässä sattui usein, etenkin luentokauden alussa jopa päivittäin, että poikain kanssa luentojen sijaan vähän kännäsimme. Kaava tavallisesti meni siten, että kun jengi alkoi aamulla kahdentoista aikaan heräillä, kävi itse kukin taholtaan Ota-Riistossa (Ota-Valinta taisi olla kaupan oikea nimi) hakemassa pussikaljaa. Sen jälkeen valuimme jonnekin sovittuun soluun ja ryhdyimme harmittelemaan sitä, että olimme liian laiskoja käymään luennoilla. Pullosta helpotusta murheeseen! (Solu oli tuolloin kolme asuinhuonetta ja yhteistilan=solutilan sisältävä huoneisto. Huoneissa asui aina kaksi henkeä, yhteensä solussa siis kuusi opiskelijaa.) Solusta siirryimme Keltsuun, kunhan se iltapäivällä aukesi, juomaan pubikaljaa ja tapaamaan muita (hulttio-)opiskelijoita. Puolelta öin, kun paikka meni kiinni, palasimme yöjatkoille soluun pussikaljojen ääreen.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.

Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.

Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.

Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.

Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.

Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.

Keeping Up Appearances

2008-11-01T23:39:00.012+02:00

Suomessa on nykyisin pirun helppoa hankkia omaan autoonsa sopiva rekisteritunnus. Kilven ei enää välttämättä tarvitse olla pinossa seuraavan juoksevan numeron mukainen. Aina valinta on ollut mahdollista, mutta toisella tavalla hankalaa ja epäilemättä myös kallista. Siitä huolimatta kaikki tietävät, että LUU-5 oli autosta riippumatta poliisin ajoneuvo, ja ENS-10 vuosikymmenet Ensio Itkosen menopeli. Itse olen omin silmin todistanut Valion paikallisen jakeluauton vaihtumista (ensin harmaa Kleinbus, myöhemmin sininen WW transporter), mutta kilven VAL-10 säilymistä.

Nykyisin liikenteessä näkee kaikkialla kilven numeroa 1. Se on luultavasti yleisin numero kaikista. Oma kilpi on tietysti hieno status, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan kaikkialla. Parhaat kilvet (TOP-CHEF, 2FAST4U) vaihtavat omistajaa tuhansilla punnilla ja euroilla. Mutta ehkä täällä Härmässä se suurin statusarvo on syntynyt Dallas muisteloista. Öljyparoni Jock ajoi autoa EWING-1, JR autoa EWING–3, pikkuveli Bobbyllä oli EWING-4, JR: vaimolla Sue Ellenillä EWING-7, Lucylla EWING-11. Kun Bobby osti vaimolleen Pamelalle syntymäpäivälahjaksi ja kauppakassiksi Pontiacin, oli sen rekisteri EWING-6, ja Sue-Ellen veti asiasta hirveät pultit.

Mutta miksi ihmeessä kaikki haluavat autoonsa numeron 1, jos se tarkoittaa vähän niin kuin arvojärjestystä? Jos minä hankkisin 20 vuotiaaseen Toyotaani rekkarin TRA, olisi se järjestysnumeroltaan enintään 4. Saisivat sitten köyhät arvailla, millainen se TRA-3 onkaan? Maasturi kenties? Entä TRA-2, varmasti urheiluauto? Ykkösenä mahtaa olla vähintään Mersu, mutta mahdollisesti jo Cadillac.
Olisi suorastaan nöyryyttävää ajella vanhalla ruosteisella japsiromullani, ja kertoa kaikille kilvellä TRA-1, että tämä se on sitä suurinta luksusta minun elämässäni.

Fast & Furious (pakina)

2008-10-14T20:51:00.006+03:00

Ajelin tänään normaalia myöhemmin Kehä I:stä Tapiolasta pohjoiseen, kotiin päin. Kello oli vaille kahdeksasta, muuta liikennettä oli vielä runsaasti, ei kuitenkaan enää ruuhkaa. Oikea kaista kulki jokseenkin rajoitusten mukaisesti ja vasen vähän yli. Oli jo pimeää, kaikki siis kuten pitääkin.

Minulla oli vähän tavallista painavampi kaasujalka ja kiirekin oli. Tuumin, että miksi näin kauniina iltana, kun stereoistakin vielä soi Bryan Adamsin ”Summer of 69”, minun pitäisi madella muiden mukana. En keksinyt syytä, joten lisäsin vauhtia. Tein pika-analyysin. Vasen kaista on tarkoitettu nopealle ajolle. Sitä saa käyttää, jos on
nopea auto, parempi kuski, kova kiire tai tavallista tärkeämpi ihminen.
No voi tavaton, minähän olin noita kaikkia. Pois alta tupajumit!

Polkaisin koslani kunnon vauhtiin. Ajoin edellä kulkevan puskuriin kiinni ja painoin räikkää. Jess, että se väisti nopeasti. Uutta putkeen. Typerien nilkuttajien välissä ehdin kiihdyttää jokseenkin 120 – 130 km/h vauhtiin, ennen kuin taas olin jonkun takana. Päätin vielä tehostaa ”latua Perkele” -temppujani pitkillä valoilla. Siunatkoon kun oli hauskaa. Puskuri puskuriin, pitkät päälle ja äänitorvi pohjaan. Eräskin vanha eukko sai – näin väitän – kuplavolkkarinsa hyppäämään alta pois. Minulla oli niin kivaa, etten malttanut kääntyä Konalan liittymästä kotiini, vaan ajoin koko Kehätien loppuun, Itäkeskukseen saakka. Perillä olin kuin puolen tunnin vaakasamban jäljiltä raukea. Siinä adrenaliinitulvassa sitä sai pumppu kyytiä.

Sitten heräsin, kaikki olikin vain unta. Olin vasta Leppävaaran suoralla.

ESCON ohitse

2008-10-09T00:38:00.005+03:00

Kiitos kaikille tekijöille ja osallistuneille. Pikaiset kommentit.

Escon sujui hienosti, paikka oli päiväsaikaan parhaimmillaan ihan täynnä uuden polven tekstinikkareita. Illasta väki odotusten mukaisesti vähän harveni ja vaihtui vanhempaan fandomiin.

Kirjoituskilpailun tulokset julkistetaan jollakin virallisemmalla foorumilla, mutta Vuoden espoolainen scifiteko -palkinto voitaneen kertoa täälläkin.

Palkinnon, ja Eppu apinan sai Espoon kirjasto. Kirjasto järjestää aktiivisesti toimintaa scifi- ja fantasiakirjallisuutta harrastaville. Lisäksi kirjaston genrevalikoimat saivat kiitosta monipuolisudestaan ja syvyydestään.

Sini vastaanotti palkinnon. Eppua päässee ainakin lähipäivinä ihailemaan Tapiolan kirjastossa.

Seksikertomus

2008-09-30T22:08:00.010+03:00

Edellinen blogaukseni oli tuollainen vähän ällöttävä tarina, joten tällä kerralla kerron paljon iloisemmasta asiasta. Ja mikä onkaan iloisempaa kuin seksi?

Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.

Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.

Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.

Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.

Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.

Mikä kelpaa piraijalle!

2008-09-30T10:33:00.018+03:00

Muistelinpa eilen ESC:in mafiassa vuosientakaista muuttoamme pois Otaniemestä. Nuori perhe lähti opiskelijakylästä ja muutti Leppävaaraan. Meillä oli kaksi asuntoa kuukauden ajan päällekäin, mutta lähtö vanhasta tehtiin ihan heti ensimmäisenä päivänä.

Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.

Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.

Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.

Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).

Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.

Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.

Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...

Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.

Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.

Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.

Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.

Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.

Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.

Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.

Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.

En koskaan enää palannut asuntoon.

Palmu teaser

2008-09-22T21:02:00.013+03:00

Kävimme viikonloppuna TC:n, Ellan, Iivarin ja Ninnin kanssa tutustumassa Palmu-leffan yhteen kuvauspaikkaan. Tarkoitus oli tehdä koekuvausta ja ottaa traileria varten ensimmäisiä ottoja, mutta kameratekniikka petti. Ensisijaisesti kameran akku. Joitain kohtia sain kuin sainkin venyneeltä, vanuneelta, pätkivältä nauhalta pelastettua, ja niistä koostettuna teaseri. Olkaapa hyvä.

Protestivarjoleffalista

2008-09-17T09:34:00.005+03:00

Töissä on päätetty järjestää elokuvailta henkilöstölle. Saamme ihan itse valita, mikä leffa katsotaan. Vaihtoehtoina ovat Kummisetä tai Pulp Fiction.
VOI MAMMA MIA, BELLA DONNA, Kummisetä ja Pulp Fiction!
Vielä Tuntematon sotilas mukaan, ja sitten olisi valittavina kaikista maailman elokuvista ne, jotka kaikki ovat varmasti jo nähneet. Ihan pisti mielen kiukkuiseksi ja iltapäivän pilalle, kun tämän näin. Jos kyse olisi ollut kuvataiteeseen tutustumisesta, olisi vaihtoehtoina varmasti ollut ekskursio Mannerheimin ratsastajapatsaalle tai Kolmen sepän patsaalle.

Lähetin saman tien oman 10 elokuvan protestivarjolistani järjestäjille:

Angel Heart, Alan Parker – Mystisen jännityksen korkeaveisu. Mickey Rourken huippuhetkiä.

A Scanner Darkly, Richard Linklater – Uskollisin Philip K. Dick filmatisointi, jota edes Keanu Reeves ei pysty pilaamaan. Sivuosahahmojen (Woody Harrelson, Rory Cochrane, Robert Downey Jr.) täydellinen niskalenkki nimekkäämmistä päätähdistä (Reeves, Winona Ryder)

Usual Suspects, Bryan Singer – moderni Film noir, joka palkitsee vaativimmankin katsojan.

Point Blank, John Boorman – Raju ja karu rikoselokuva. Lee Marvin tekee roolin, joka saa Mel Gibsonin (uudelleenfilmatisointi Payback) näyttämään Tiivi-Taavilta.

Memento, Christopher Nolan – Katsojaa ei ole koskaan ennen talutettu näin vahvasti narussa.

Dogville, Lars von Trier – Uudenlainen elokuvaelämys joka saattaa saada katsojan pelkäämään itseään. Varoitus! PITKÄ ja vähän hidas elokuva.

La Femme Nikita, Luc Besson – Loistoesimerkki siitä, miten ranskalainen elokuva jyrää parhaimmillaan ison rahan Hollywood-remaket maanrakoon. Anna Parillaud vs. Bridget Fonda, 6-0 Ranskalle.

Abre los ojos, Alejandro Amenábar – Sama juttu espanjalaisittain. Penelope Cruz on läpimurtoroolissaan lähes filmille tallennettu runo.

Fight Club, David Fincher – välillä (katsojan omissa aivoissa) vastemielisen väkivaltaiseksi äityvä kertomus, joka todella saa tunteet pintaan.

Jackie Brown, Quentin Tarantino – Se pakollinen Tarantino. Elokuvallisesti onnistunein ja koossa pysyvin teos.

Listalta puuttuu paljon omia suosikkejani, koska en halunnut liikaa tuputtaa omituisuuksia tai ylenpalttisesti painottaa scifiä. Samaten pidin listalla vain kohtuullisen tunnettuja elokuvia, jotta niihin löytyisi valmista mielenkiintoa. Saa nähdä miten käy.

Sarjisfestarit 2008

2008-09-15T19:19:00.023+03:00

Sarjisfestarit ovat sitten tältä vuodelta ohitse. Loistotapahtuma. Kiitoksia etenkin Otto, joka vastasi kaikesta, Warda, joka hoiti kaiken ja Mari, joka sai kaiken näyttämään tosi coolilta. Ok, ehkä myös muutama muu uhrasi itsensä ja sydänverensä tapahtumalle, kiitoksia heillekin tasapuolisesti.

Tyylini mukaisesti en raportoi isoja ohjelmia tai isoista vieraista. Niistä ja heistä riittänee juttua muissa blogeissa ja muilla foorumeilla. Mutta pari pienempää tapahtumaa ansaitsee pienet muistelot.

Yksi kohokohta oli loistelias runonlausuntaperformanssi, jossa Vesa K. loitsi ilmoille muiden muassa Jorma Ollian hartioiden uusimpia Punk-runoja. Etenkin Pienet rinnat ja iso penis - siinä vasta nainen mun makuun -tulkinta sai yleisön vallan liikutuksen kyyneliin. Samoin vast’ikään Perliinin Bunkfestivaaleilla kategoriassa ”Fuck USA” ensimmäisen palkinnon napanneen Mä en mee Kampin Mäkkäriin esitys oli sykähdyttävä. Tätä on ihan pakko saada lisää.

Ninnin sarjakuvakoulussa muutuin kurssinkäyneeksi sarjakuvataiteilijaksi. Mitäs siitä sanotte? Tässä esimerkki piirtämästäni koko sarjakuva-alan ehkä uudistavasta ja mullistavasta sarjakuvastani Tenuttava jänö.

Vakavan ohjelman puolelta voisi mainita Tonin ja Grezenin jutustelu vuoden pienlehdistä. Olipa lavalle löydetty tosi nätti Enkeli ja tosi pelottava Piru, vieläpä osaavia esiintyjiä ja hyviä keskustelijoita molemmat.

Mangatyyliin vähyys pienlehdissä hämmästytti niin keskustelijoita kuin katsojiakin. Kun taas pornoa todettiin olevan vallan runsaasti. Vastoin Tonin vihjaisua, minä en todellakaan ole sitä moittinut – en tietenkään (mistä voi tulla edes idea, että minä moittisin runsasta pornostelua?) Olen kyllä taholtani kiinnittänyt asiaan huomiota ja ääneenkin sitä ihmetellyt. Seksi on tietysti päällimmäisenä nuorten aikuisten mielessä, ja onhan se väkivallan ohella helpoin tapa osoittaa "aikuisuutta" ja sitä kautta vakavahenkistä taiteentekoa. Tai sitten kaikilla tekijöillä ei vain ole taitoa tehdä oikeita käsikirjoituksia. Onneksi on Tiitu Takalon kaltaisia tekijöitä, joiden teokset nousevat huikean kirkkaina tämän keskimääräisen sopelluksen ylitse.
Hups, tämä meni nyt omiksi mietteikseni (ja moitteikseni), ei keskustelussa tällaisia puhuttu. Sitäpaitsi voi pornahtavaa sarjakuvaa tehdä taidollakin. Katsokaa vain Munabomberia tai Jopen uusinta!

Miinuspuolelle laitan scifipöydän myynnin. Sunnuntaiaamuna meni 10-12 välillä kaupaksi YKSI AINOA NAPPI. Kello 12-13 meni kaupaksi 2 nappia lisää, kun vähän painostettiin tuttuja. Onneksi iltapäivällä myynti lähti edes vähän rullaamaan. Huolimatta siitä, että olimme Pienlehtitaivaan ylivoimaisesti edullisin pöytä (kymmeniä laatulehtiä 0,5 ja 1 euron hintaan, samalla kun muut hinnoittelivat omiaan 3-10 euron välille) oli myynti ajoittain lähinnä surkuhupaisaa. No olihan tämä sarjistapahtuma, ja meillä myynnissä lukulehtiä, mutta kumminkin.

Iltabileet olivat hauskat, paitsi että joku sahasi lavalla sirkkelillä (kai se sellainen oli) koko illan, niin ettei musiikki kuulunut pöytiin saakka lainkaan.

Oli kaiken kaikkiaan loistelias tapahtuma. Toivottavasti Otolla ja kumppaneilla riittää kipinää pystyttää samanlainen taas ja vielä ensivuonnakin.

Kuvat piirtämisestä ja myyntipöydän takaa ovat Jani M:n ottamia.

Uunista valuu hirviö

2008-09-08T00:05:00.006+03:00

Lupailin kertoa maailman huonoimmasta pitsareseptistä. Vähän narrasin, ei muistelemassani reseptissä ollut vikaa. Toteutuksessa sen sijaan oli ihan vähän.

Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.

Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.

1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja

Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.

Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.

Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.

Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.

Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.

Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.

Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.

Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.

Pysäköintisääntöjä

2008-09-07T09:16:00.005+03:00

Nyt ei tapsailla, vaan viimoisen päälle noudatetaan sääntöjä. Nimittäin liikennesääntöjä.

Kuvissa on Hietaniemenkadun pohjoisreuna, eli katsontasuunta on Kampista Hietaniemeen päin. Tämäisen korttelin osuudella pysäköintiä ohjataan neljällä kuvassa näkyvällä liikennemerkillä, ovat kulkusuuntaan katsottuna järjestyksessä seuraavat:
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty
-P - pysäköinti maksullista 9-19
-pysäköinti kielletty 7-18

Kortteli sattuu olemaan samainen, jossa HYSFK kokoontuu torstaisin, yleensä noin 18:00 alkaen. Tulen nykyisin paikalle enimmäkseen autolla, joten juuri nämä parkkipaikat ovat tulleet minulle tärkeiksi.

Mutta sellaista olen jäänyt pohtimaan, että pysäköintikieltomerkki kumoaa edeltävän P-merkin, eikös vain? Aika itsestään selvää. Tässä tapauksessa kiinnostavatkin nuo kaksi viimeistä merkkiä. Kun edellä pysäköinti on maksullista 9-19, ja perässä kiellettyä 7-18, myös tässä tapauksessa pysäköintikieltomerkki kumoaa P-merkin? Asiaa! Se tarkoittaa sitä, että kun pysäköintikielto kello 18 päättyy, eivät sen jäljessä olevat kaksi ruutua ole enempää kiellettyjä, kuin maksullisiakaan. Vai mitä?

Huomasin ja hyödynsin tätä viime torstaina ja aion ruutuja käyttää vastedeskin. Kuten jo sanoin, HYSFKin kokoontumiset alkavat juuri sopivasti 18:00 aikaan. Tuolloin on ylipäätään hankalaa löytää noilta nurkilta vapaata parkkitilaa. Nyt löydän peräti kaksi (yleensä joka kerralla) vapaana olevaa ilmaista ruutua.

Voi tapain turmelus!

2008-09-05T18:07:00.005+03:00

Ostin vahingossa alkoholitonta siideriä.

Toivottavasti ystävien huumorintaju huomenna kestää.
Täytyypä muistella sitä vanhaa sanontaa, miten se menikään,
"Kyllä viinaa voi olla ilman kivaakin".

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 7

2008-09-04T21:02:00.007+03:00

7. Murhasta epäiltynä

-Kuka se on?
Hakkurainen oli hiljainen ja sulkeutunut. Hän seisoi hämärtyvässä illassa ryhmän keskellä, eikä saanut sanaa suustaan.
Lummila tarttui Hakkuraista olkapäästä ja veti naisen itseään vasten. –Se on Taavi Pietikkälä. Maijun vanhin poika.
-Se helsinkiläinen? tiedusteli Palmu.
-Helsinkiläinen? No ei ihan. Sillä on talo täällä Ruuhijärvellä.
-Voi pyhä Annastiina, onko tämä se poika, jonka sinä väitit olevan helsinkiläinen?
Hakkurinen nyökkäsi. –Oli se sinne menossa - sika.
-Kertokaapas nyt kaikki. Tämä kuuman puuron kiertäminen saa riittää.
Lummila aloitti. –Taavi muutti omaan taloonsa tuanne Ruuhijärvenraitin varrelle kun alkoi seurustella Raili nimisen tapiolalaisen tytön kanssa. Hakkurainen ei oikein pitänyt tytöstä. Lummila kuiskasi Palmulle, -Luulen että Hakkuraisella ittellä oli tunteita Taavia kohtaan.
-No sehän selittääkin. Onko tämä tyttö Raili Vieteri? Palmu esitteli kuvaa taskussaan.
-Palmu, mistä sinä tuon… ehti Virta aloittaa, mutta Lummila katkaisi lauseen.
-On tua Raili. Mutta en minä sen sukuniemeä tiedä.
Katseet kääntyivät Hakkuraiseen. Tämä nyökkäsi vaisuna.
Kokki lähestyi ryhmää ja vinkkasi Palmua syrjemmälle vihjaisten, että hänellä oli tärkeää kerrottavaa.
-Se muumio on Raili Vieteri. Muista lapsista ei ole teltan jäänteissä karvaakaan.
-Tämä on kummallinen tapaus. Tämä ei nyt käy järkeen, tuskaili Palmu.
-Tuosta toisestakin voi jo sanoa jotakin, lisäsi Kokki. – Se on kuollut metanolimyrkytykseen.
-Metanoli? Sitähän syntyy pontikan keitossa?
-No oikeastaan sitä syntyy rankin käymisessä, mutta taitamaton viinankeittäjä voi vahingossa tiputtaa hyvinkin tappavan annoksen.
-Tai taitava tahallaan, jatkoi Palmu.
-Tai taitava tahallaan, vahvisti Kokki.
Virta, joka oli keskustelussa kuuloetäisyydellä, totesi painokkaasti, -Annetaan Rantuladosta etsintäkuulutus - murhasta epäiltynä.
Tällä kertaa Palmukaan ei estellyt.
Kokki kaivoi taskustaan viinapullon, josta puuttui etiketti. –Taitaa tämä jäädä sittenkin juomatta.

Maailman huonoimmat ajo-ojeet

2008-09-01T20:05:00.009+03:00

Päätinpäs jakaa teidän kanssanne kaikkein huonoimmat ajo-ohjeet, jotka olen koskaan saanut. Tässä työssä tuntemattomien osotteiden etsiminen on ihan arkipäivää. Työmaat sijaitsevat monasti uudisalueilla, joilla ei ole vielä virallisia teitäkään. Niiden hakeminen, etenkin vieraissa kaupungeissa, on aina vähän seikkailua.

Tämän tapauksen ei kutenkaan pitänyt olla hankalaa. Olin pienehkössä kaupungissa ja etsin hotelliani. Minulla oli tiedossani hotellini nimi ja jonkinlainen kutina, missä päin sen piti sijaita. Mutta edestakaisesta ajelustani huolimatta se ei vain ollut sattunut silmääni.

Pysähdyin viimein kaupungin matkakeskukselle, jossa arvelin sijaitsevat Infon, tai jonkinlaisen turistiystävällisen neuvontapaikan. Infoa ei ollut, mutta ystävällisyyttä löytyi yllin kyllin. Paikassa sijaitsi Matkahuollon palvelupiste, kysyin tiskin takana olevalta rouvalta tietä hotellilleni. Hän olikin aivan itse avuliaisuus ja kertoi paikan olevan ihan vieressä. Karttaakaan ei tarvittu, koska hän saattoi suoraan näyttää minulle, missä se on. Niinpä menimmekin yhdessä keskuksen takaovelle. Siellä sitten sain ne - maailman huonoimmat ajo-ohjeet. ”Aja tuota tietä tuossa. Kulman takaa jatka eteenpäin, se on heti aseman jälkeen oikealla puolella. Siinä on Shell samassa pihassa, 50 metriä tästä.”

Kiitin kauniisti ja lähdin etsimään majapaikkaani. Tuon yksinkertaisempaa reittiä ei voinut ollakaan. 50 metriä. Mikään ei voinut mennä pieleen. Eipä. Ajoin kiertotietä kulman taakse neuvotulle reitille. Kiertotietä, koska "Aja tuota tietä tuossa" pätkää ei saanut ajaa, se oli väärään suuntaan yksisuuntainen. Asema näkyi jo neuvontapaikasta, se olikin ainoa joka ohjeissa ei ollut väärin. Aseman takana oikealla puolella sen sijaan ei ollut Shelliä, vaan puutavaran lastausasema. Ei tuoksuakaan huoltoasemasta, saatikka majapaikastani. Ajelin harmissani tietä eteenpäin. Mitään ohjeisiin viittaavaakaan ei tullut vastaan. Tie ehti vaihtua toiseksi, mutta jatkoin kääntymättä eteenpäin. Kunnes PUOLEN KILOMETRIN ajon jälkeen tien VASEMMALLA puolen tuli NESTE, jonka baarin ja bensiinikatosten välistä vilahti hotellini kyltti.

Löysin kuin löysinkin ohjeiden avulla perille. Tuli mieleen, olisiko heillä päin Shell yleisnimi huoltoasemille? Mahdollista sekin, mutta miten joku voi arvioida yli puolen kilometrin matkan 50 metriksi? Etenkin kun ensimmäiset 30 m ovat näkyvillä.

Ensi kerralla kerron huonoimmasta reseptistä, jolla olen yrittänyt paistaa pitsaa. Tähän onnettomaan reseptiin olen syyllinen ihan itse.

Ihana aamu - olisikin

2008-08-26T18:36:00.007+03:00

Voiko ihanammin päivän enää alkaa?
Onko ihanampaa aamua kuin tää?
Silmäs kun sä aukaiset,
kohta ulos vilkaiset,
nousemista tahdot pitkittää.

Voiko ihanammin loikoilua jatkaa?
Onko ihanampaa tapaa niin kuin tää?
Päivä paistaa kirkaimmin,
linnut laulaa meillekin,
sulle kuiskaan vierellein sä jää.

Kuunnelkaas alkukielellä, on aika veikeä ;)
Äijä lienee kolmen nitron kyydissä. Kicsit szomorkás a hangulatom

Aamuheräämisen vaikeudesta kärsivät eivät paljon puolustuspuheenvuoroja kuule. Aamu-uniset tuomitaan suoralta kädeltä laiskureiksi ja talon hävittäjiksi.

Mutta kun se on vaikeaa, niin se on vaikeaa.

Itse uskoisin kärsiväni ns. ”myöhästyneen unen vaiheesta”. Se tarkoittaa selkokielellä suunnilleen tätä: kun normaalisti syvän unen vaihe saavutetaan nukkumisen alkupuolella, noin tunnin jälkeen nukahtamisesta, meikäläiset lipuvat sinne vasta aamuyön tunteina, neljän – viiden tunnin unen jälkeen. Se merkitsee myös sitä, että kun aamulla minun pitäisi nousta, olen kaikkein syvimmilläni unimaailmassa. Ja sieltä ei virkkuna nousta. Ei nousta. Ei nousta. EI! Tämä on Nukkumatin pirullisia kepposia. Auttaisikohan, jos laatisin nootin DDR:n hallitukselle?

Päinvastoin taas, jos minun pitää herätä kolmen – neljän tunnin unien jälkeen, olen heti virkeä, levollinen ja valmis päivän askareisiin. Lyhyet unet näkyvät kyllä illalla aikaisena uupumisena, mutta herääminen on helppoa.

Tätä aamuheräämisvaikeutta varten minulla on vuosien aikana ollut läjäpäin erilaisia tapoja taistella. Lukioaikana käytin kolmea eri herätyskelloa, joista ensimmäinen vain käynnisti nousun syvästä unesta. Se pärähti sänkyni vieressä ja oli helppo sulkea. Toinen kello soi tunnin kuluttua tästä, ja sen verran kauempana sängystäni, että jouduin nousemaan ylös sulkemaan sen. Usein tein jonkun aamutoimenkin tässä välissä, esimerkiksi kävin pesemässä korvani. Se onnistui, koska tiesin pääseväni vielä jatkaman uniani.
Viimeinen kello herätti jälleen tunnin päästä edellisestä. Se olikin sitten jo kohtuullisen siedettävä herätys ja lopullinen päivän aloitus.

Armeijassa ei moiseen temppuiluun ollut mahdollisuutta. Siellä käytin raakaa ”kerta rutina, eikä ainainen kitinä” -metodia. Heti herätyksen tultua hyppäsin zombina hoippumaan pitkin tupaa ja käytävää. Nousu tapahtui todellakin heti, sekunnissa herätyshuudosta. Pääsin itseni herraksi alle puolessa minuutissa, ja siihen mennessä hälinä ympärillä olikin niin hurja, että punkkaan ei ollut paluuta. Metodi oli miellyttävä kuin joka-aamuinen amputaatio. Peli jätti minulle vuosiksi hirveät painajaiset. Ajatelkaa nyt, aamu-uninen nukkuja näkee unta siitä, että pitää herätä! Kestämätöntä.

Nykyisin homma hoituu normiaamuina yhdellä kellolla, joka soi puolen tunnin välein, kunnes noustessani sammutan sen lopullisesti. Menetelmä on itse asiassa aika siedettävä. Tosin aamut joskus venyvät aivan mahdottoman pitkiksi. Ensimmäinen herätys tapahtuu 6:00, ja yleensä pääsen sängystä kokonaan ylös 7:30 tai 8:00. Mutta on aamuja, jolloin ylöspääsyä ei kerta kaikkiaan ole ennen yhdeksää. Töissä pitää korvat kovettaa aamuvirkkujen naljailuilta, mutta minkäs teet, minulle kyse on ylivoimaisesta asiasta.
Jos on pakko nousta aamulla (juna, tai jokoin muu odottaa varhaisella), laitan lisäksi kännykkäni soimaan jälleen niin kauas sängystäni, että joudun nousemaan sen sammuttaakseni.

Illan nukkumaanmenoajalla ole ollut kauheasti merkitystä. En yleensä nukahda, ennen kuin olen valvonut vähintään 16 tuntia.

Joskus olen tuuminut kokeilla myös ”nastoja sängyn vieren” -metodia. Mutta ehkei sentään. Sukathan siinä menisivät.

Lisää Paprikaa

2008-08-22T20:13:00.010+03:00

Eilen ESC kävi Espoo Espoo Cinéssä katsomassa tanskalaisen elokuvan Vikaren. Olipa elokuva. Siitä huolimatta, että kyse oli teinikauhusta ja vieläpä genren pehmeästä päästä, ja vaikka kuva ei ennalta arvattavuuksineen tule Oscar-gaalaa sekoittamaankaan, oli leffassa jotakin loistavaakin. Paprika Steen. Hitsi, siinä oli pirullinen pahis - sijaisopettaja helvetistä. Lapset tuskin samaa elokuvassa näkevät, mutta jotakin outoa viehätysvoimaa Paprika uhkui. Hän oli minulle ennalta täysin tuntematon (sellainen tanskalaisen elokuvan asiantuntija kuin minäkin olen) näyttelijä – ohjaaja, jonka tuotantoon aion kyllä tutustua lisääkin. Ensimmäinen tilaisuus tulee jo sunnuntaina, kun Paprikan ohjaustyö Til døden os skiller esitetään Espoo Cinéssä.

Voi tapaus, huomasin tänään pohtivani, että pitäisiköhän vaihtaa seinällä Milla Jovovichin kuva Paprika Steenin kuvaan? Kummallista, eikö, Milla on sentään supermalli. Samalla tavalla sekoilin viimeksi, kun huomasin ihastuneeni Gilmoren tytöissä enemmän Lauren Grahamiin, kuin Alexis Bledeliin (onneksi Sin City palautti järkeni takaisin ruotuunsa).
Jos en tietäisi, että scifistit lakkaavat vanhenemasta kun täyttävät 25, olisin voinut luulla että minun maailmaani on hiipinyt outoja keski-ikäisen (hyi hiisi) arvoja.

Ja ihan asian sivusta, onnea Maijalle ja Johannalle 25 v syntymäpäivien johdosta :) Ja Nikolle myös, onpas tänään synttäriruuhkaa.

Lisää sivuraiteita, The Nuuksio Witch Project video löytyy nyt You Tubesta.

Päivä jolloin lakkasin pelkäämästä Darth Vaderia

2008-08-13T14:21:00.004+03:00

Ei aavistustakaan kuvaajasta tai virittäjästä. Mutta hyvää työtä ja kiitos.

Pikagallup

2008-08-11T21:52:00.012+03:00

Tehdäänpäs pieni pikagallup TÄYSIN satunnaisille vastaantulijoille. Mikä on ensivuoden tapahtuma, jota ei kerta kaikkiaan voi jättää väliin?

Hienolta näyttää. Jotenkin kummasti tuntuu, että ensivuonna Finnconissa 2009 eivät scifistit enää arkivaatteissaan huku animepukujen loisteeseen. Vai mitä luulette?

Kiitoksia ystävällisille gallupiin osallistuneille.

TARDIS - miten se syntyi

2008-08-05T21:27:00.012+03:00

Ei se synny, ei se synnyttämättä synny. Ei synny synnyttämättä.

Mukana rakentamassa Pasi, Tuomas (Ilmarinen), Maija (Väinämöinen), Jenny, Tapsa, ja Juha. Muitakin varmasti oli, mutta vain mainitut osuivat näihin kuviin.

Teron ottama kuva Tardiksesta Finnconissa 2008.

Lisää Juhan napsimia kuvia rakentamisen eri vaiheista.

Auringonpimennys

2008-08-04T00:03:00.005+03:00

Kuvattu Espoossa 1.8.2008 kello 12:50. Eka kuva on filminpätkän läpi, toinen pienellä ajalla ja aukolla samasta paikasta suoraan auringosta. Vaikka ei uskoisi, niin filmin läpi kuvattu on 2 kertainen suurennos verrattuna suoraan kuvattuun.

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 6

2008-08-03T22:22:00.005+03:00

6. Vahetta ja teoriaa

-Hakkurainen valehteli, laukaisi Virta.
-Missä asiassa? tiedusteli Palmu.
-Siinä, ettei ollut nähnyt ketään. Ja siinä, että Ruuhijärvenraitin talossa ei ole asuttu pitkään. Siitä hän valehteli erityisesti.
-Miksi hän olisi valehdellut?
-Ettemme menisi tutkimaan taloa. Siellä on jokin salaisuus - lasten ruumiit, sanoi Virta madaltaen ääntään kammottavaksi.
-Tuskinpa hän olisi ruumiita tänne tuonut. Ja miten hän olisi yhden niistä muumioinut?
-Harhauttaakseen meitä, yritti vielä Virta, mutta luopui sitten ajatuksesta joka vain nauratti Palmua, ja johon ei itsekään uskonut.
-Mutta miksi Rantulato halusi ketoa siitä yhdestä talosta? tuumi Palmu. –Oliko se vain kansalaisen tottelevaisuutta?
-Rantulato on lestinheittäjä ja pontikankeittäjä, tiesi Kokki.
-Luuletko, vai tiedätkö? kysyi Virta.
-Tiedän. Olemme kerran ostaneet…, eikun tutkineet Kanton kanssa hänen tehtailujaan. Rantuladolla on metsässä kätköjä, jonne hän ei halua nuuskijoita.
-Niin arvelinkin, Rantulato siis pelkäsi jotakin, sanoi Palmu.
-Minulla on teoria, innostui Virta.
-Noh, annas tulla, vastasi Palmu.
-Raili Vieteri osti Rantuladolta huonoa pontikkaa ja kuoli. Rantulato hädissään pisti Railin ruumiin pannunsa ja keitti sen muumioksi.
-Entä muut lapset?
-He lähtivät täältä jo lauantaina. Ovat nyt Kööpenhaminassa polttamassa pilveä, niin se on.
-Miksi Rantulato puhui ylimääräisestä mökistä?
-Harhauttaakseen. Teeskennelläkseen avuliasta, jotta emme epäilisi häntä. Mökillä ei oikeasti ole merkitystä.
-Entä miksi Hakkurinen siitä suuttui?
-Hakkurainen vihaa helsinkiläisiä. Mistä me olemme? Helsingistä! Ha-haa, käännytään takaisin ja pidätetään Rantulato.
-Ei.
-Miten niin ei?
-Muumio oli murenemispisteessä. Ei sitä ole voitu ottaa pontikkapannusta, eikä etenkään tuoda leiripaikalle. Emmekä edes tiedä, onko kyseessä Raili Vieteri.
-Annammeko murhaajan noin vain mennä?
-Käydään nyt kuitenkin ensin katsomassa sitä tyhjää mökkiä, rauhoitteli Palmu.
-Kumpaa? tiedusteli Kokki.
-Molempia. Aloitetaan siitä, josta Hakkurainen valehteli.
-No niin, minähän sanoin, että Hakkurainen valehteli, hihkaisi Virta.
-Niin sanoit niin, hyvä poika, lässäytti Palmu Virran intoa.
-Palmu, kuiskasi Kokki. –Musta tuntuu, että päällikön puheissa on ihan järkeä.
-Se minua tässä huolestuttaakin, vastasi vanha komisario hiljaisella äänellä.

Auto ajoi hylätyksi väitetyn talon pihaan. Virta kiinnitti huomionsa äskettäin leikattuun nurmeen. –Ei tämä ainakaan kauan ole ollut autiona.
Kokki kokeili ovea ja saikin sen vaikeuksitta auki. Miehet astuivat sisään. Virta napsautti valokatkaisija ja huoneeseen syttyi kirkas lamppu. Huone oli tyhjä kalusteista. Ikkunoissa roikkuivat vielä muodikkaat Marimekko –verhot, lattialla lojui lehtiä ja vaatteita. Kaappien ovet roikkuivat avonaisina. Hyllyillä oli kirjavihkoja ja pesuaineita ja kaikenlaista pientä päivittäistavaraa. Muutkin huoneet osoittautuivat tyhjätyiksi kaikesta arvokkaasta. Pesuhuone sen sijaan näytti siltä, että talossa vielä asuttiin. Saippuat, pyyhkeet ja kaksi hammasharjaa mukeineen olivat yhä paikoillaan. Samoin partasuti ja deodoranttisuihke. Partaveistä ei enää näkynyt. Paikka oli tyhjätty kiireellä, ja huolimattomasti.
-No onpas jollakulla tullut kiire muuttaa pois, äimisteli Palmu.
-Jos murhaaja asuikin täällä, ja nyt lähti pakoon? sanoi Virta.
-Kuulostaa jo paremmalta, huokaisi Palmu.
-Miten niin?
-Ajattelin jo, että mitä siitä tulee, jos sinä alat teorioinesi olla oikeassa. Kokki, kirjaa ylös, että puristetaan Hakkuraisesta totuus tästä talosta. Ketkä täällä asuivat, ja missä he ovat nyt.
Palmu nosti lattialta kirjan ja valokuvan, joka esitti nuorta naista kesämekossaan. Hän murahti itselleen apean toteavasti ja sujautti kuvan povitaskuunsa. Kirjaa hän selaili kummissaan. Teksti oli outoa, kieli tuntematonta. Silti Palmu tunsi, että tämä on jotenkin tärkeää. Hän päätti ottaa kirjan mukaansa tutkittavakseen. Palmu totesi tovereilleen,
–Sitten se Rantuladon kummitusmökki.

Palmu kutsui sitä kummitusmökiksi. Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Koko talossa ei ollut ovia, eikä ikkunoita. Kyse oli puulevystä tehdystä kuutiosta, johon ei ollut sisäänpääsyä mistään. Virta kiipesi tasakatollekin, mutta ei löytänyt edes savupiippua.
-Tämä täytyy murtaa, vaikeroi Virta katon reunalta.
Palmu pudisteli päätään. Alkaa olla jo myöhä. Aika lähteä kotiin tältä päivältä. Tullaan huomenna jatkamaan.
-Hei, mikä tuolla on huudahti Virta.
-No mikä siellä on? tiedusteli Palmu, kääntyen katsomaan Virran osoittamaan suuntaan.
-Tuolla on jotakin pensaissa. Virta hyppäsi alas katolta ja ryntäsi kohti pusikkoa. Hetkellisen rytinän päästä kuului karjaisu, -Voi taivas, täällä on ruumis!

Maailman kahdeksas ihme - Jordan-lätkä Finnconissa 2008

2008-07-29T18:59:00.119+03:00

Finnconissa 2008 järjestettiin Jordan-lätkäkilpailu, johon tietysti osallistui myös ESCin joukkue, nimeltään "Maailman kahdeksas ihme".
Kyse oli varsinaisesti yksilökilpailusta, mutta eipä se joukkuetta haitannut.
Kirjailijaa kunnioittavassa, mutta hänen tuotantoansa mielellään kaltoin kohtelevassa joukkueessame olivat tällä kertaa mukana:

Elokuvaohjaaja Carl Denham, New York,
Kapteeni Englehorn, Biskajanlahti,
Elokuvatähti Neiti Ann Darrow, New York
ja tietysti itse 8. ihme King Kong, Pääkallosaari.

Tehtävänä oli yksinkertaisesti pistää jordaneilla (viisi kappaletta) verkot tötterölle. Maaleista 20 p, ylämummosta 40 p, kirjan hajottamisesta 10 p, mailan hajottamisesta 10 p, maalivahdin (joka osottautui olevan itse Robert Jordan) turmelemisesta lisäpisteitä.

Joukkueestamme ensimmäiseksi tuleen astui Kapteeni Englehorn. Urhealla suorituksella ja pienellä pyllähdyksellä Kapteeni otti johtopaikan haltuunsa, ja siirtyi hetkeksi kameran taakse.

Toisena kentälle asteli Ohjaaja Denham. Ohjaaja teki alkuun muutamia tarkkoja täsmäsivalluksia ylämummoon, mutta päätti loppuvaiheessa luottaa lähinnä raakaan voimaan. Jälki oli sen mukaista. Vakuuttava kärkipaikka.

Seuraavana olikin vuorossa Neiti Darrow, joka aloitti suorituksensa näyttävästi korkokengissä. Mutta optimaalisen tuloksen takaamiseksi hän päätti lopulta luopua hankalahkoista "urheilu"jalkineistaan. Innokkaat joukkuetoverit heittivät kertaalleen hattunsakin areenalle (vai oliko se tuulenpuuska).

Viimeisipänä, mutta ei vähäisimpänä kaukaloon astui itse King Kong. Yleisön rytmikkäiden "Kong, Kong", huutojen saattelemana tämä jättiläinen heitti ensin mailan, sitten muut pelivälineet ympäri kenttää ja vähän ylikin. Tunnelma oli sykähdyttävä, ja katsomo haltioissaan. Suorituksen päälle maistui siemaus oman saaren mangomehua. Pitkän kuljetusmatkan aikana mehu oli päässyt vähän käymään, mutta hyvää se oli silti.

Vastustajiakin kentällä kävi.

Hyvistä suorituksista kannattaa mainita etenkin Jautero, Jouni (esciläisiä hekin), Tuomas ja Warda. Vahvoja olivat myös tamperelaiset Laura-Marja ja Jukka K. sekä Turun lahja kilpailulle Vesa ja tietenkin Ipa. Sen sijaan HYSFK:läiset olivat ihan kebab-kioskilla. Näin siitä huolimatta, että huhujen mukaan yhdellä joukkueen jäsenellä on tärkeitä ruumiinosia adamantiumista.

Kun tuomarit Janne ja Maria - jotka onnistuvat pitämään aisoissa jopa läpiketkun Denhamin - laskivat loppupisteitä, kokoontui tiimi "Maailman kahdeksas ihme" yhteiskuvaan.

Joukkueemme järkähtämätön viileys ja vankkumaton yhtenäisyys tuo helposti mieleen Keystone Kopsien sulavan dynamiikan.

Palkintoja pääsivät lopulta noutamaan voittajaksi yltänyt Tuomas, kakkonen Jukka, sekä Escin oma Ohjaaja, Pääkallosaaren löytäjä, King Kongin kesyttäjä Carl Denham. Valitettavasti kolmas palkinto piti sisällään kaikki Jordan pelivälineet.

Lopuksi vielä muutamia yleiskuvia. Kiitoksia Tampere, ensivuonna uudelleen Kaapelitehtaalla.

Kuvien räpsimessä auttoivat ainakin Mikael ja Jouni. Muutamat kuvat (kuten Keystone Kopsit) ovat Jauteron omaisuutta. Myös Kummisedän kuvia on mukana.

No onkos tullut Joulu, nyt kesän keskelle?

2008-07-21T23:49:00.009+03:00

Kirpparireissu tuotti eilen varsin poikkeuksellisen hankinnan, hirmuisen resuisessa kunnossa olevan ja kilometrin pituisen teippikasan alle piilotetun vanhanajan joulukoristeen. Siinä oli sarjisten restaurointikokemuksista hyötyä, kun koko eilisillan poistelin teippauksia ja liimailin repeilleitä osia kasaan. Lopputulos on kuitenkin sykähdyttävä.

Kannessa on Joulupukki monitoimi… öh lelu. Valitettavasti kasvot ovat osittain kateissa. Jos vain joku tietäisi, missä olisi toinen kappale tätä lelua, josta saisi skannauksen tai edes valokuvan, niin voisin yrittää piirtää puuttuvan palan itse.
Takakannessa on vanhan omistajan, tai kuten epäilen, lahjan saajan tiedot (suttasin vähän kuvatiedostoa, vaikka tuskin osoite enää paikkaansa pitääkään). Vuosi näkyy selvästi 1956.

Mutta sisällä on se varsinainen jokin, pystyyn nouseva aivan upea kolmiulotteinen joulumaisema. Valokuva vähän hukkaa, mutta talon sisäpuolellakin on mukavasti tilaa ja nähtävää. Alustalevy on puolisen metriä leveä, ja talo 30 cm korkea.

Taas tulee vähän lällärifiilis, mutta kyllä tämän jälkeen Tiimarista ja Ikeasta ostetut hinkuintilaiset muovikrääsäkoristeet lentävät armotta roskikseen. Juhlapöytä on saanut uuden silmäterän.

Voi olisipa jo Joulu.

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 5

2008-07-21T00:36:00.007+03:00

5. Varsinainen lehtikauppa

-Se oli paakelsia se. Onko teltan löytöpaikalla vielä joku? kysyi Palmu suutaan pyyhkien.
-Mäkelä vartioi paikkaa, vastasi Kokki. -Murharyhmän pojat ovat palaamassa, tai ovat kai jo sinne ehtineet.
-Lähdetään mekin katsomaan maisemia. Eikös Ruuhijärvellä ole kuitenkin ihan asutustakin?
Virta levitti kartan kahvilan pöydälle. -Kylässä näyttää olevan kymmenkunta taloa.
-Tuo on lehtikauppa Hakkurainen. Se on samalla kylän kioski ja ainut paikka mistä ostaa ruokatarvikkeita. Mä tiedän, siellä oli murto vuosi sitten. Kanto jaksaa kertoa siitä aina. Mökistä oli viety lautainen takaseinä, mutta sisältä ei mitään, kertoi Kokki.
-Mutta sehän on älytöntä.
-Eikö olekin. Polttopuun hinnat on karannu ihan käsistä. Hakkurainen, vanhapiika asuu mökissään kaupan tuntumassa.
-Käydäänpä siellä kyselemässä lisää päätti Virta ja kasasi karttansa.

Lehtikauppa Hakkurainen oli heti ensimmäinen talo metsätien levennyttyä kunnon kylätieksi. Miehet nousivat autostaan ja astelivat kohti myymälää. Piha oli nätisti koristeltu. Kaupan kyltti oli kirkas kuin vastamaalattu.

Kaupan sisällä istui myymäläjakkaralla uninen hentoinen äijä kasvot tiskiin nojaten. Nuorehko runsas emäntä hääräsi tiskin takana ja mulkaisi tulijoita. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi hyllylleen ja nosti sieltä tiskille kaksi tölkkiä surviaisentoukkia.

-Päivää tupaan, aloitti Virta. -Oletteko te kauppias itse?
-Olen minä. Nää on hyviä tähän aikaan. Käy kala kaukempaakin kiinni. Tarttetteko ruakaakin? Meillä on evästä joka lähtöön.
Virta ojensi kätensä tervehtiäkseen. -Tuomari Virta.
-Komisario Palmu, ja etsivä Kokki, esitteli Palmu itsensä ja kumppaninsa.
Äijä havahtui kuullessaan viranomaisen tullen taloon. Pienen säikähdyksen jälkeen hän alkoi vaivihkaa hipsuttaa ovea kohti.
-Hakkurainen! Tua tualla on Rantulato. Ette taida olla kalastamaan tulossa?
Hakkurainen huusi Virran olan yli –Tapsu, älähän luiki mihinkään. Huuto pysäytti miehen, joka etsi toisen jakkaran vähän kauempaa kaupan perältä ja istahti siihen.
-No emme varsinaisesti, olemme virka-asialla. Etsimme kolmea nuorta, jotka katosivat viikonloppuna järven rannalta, kertoi Virta.
-Mistä te tiedätte, että ne täällä katosivat?
-Niin, emmehän me tosiaankaan voi olla varmoja, mutta todisteet viittaavat siihen.
-Kersat nyt karkailee kotoansa. Television syytä kaikki, sano minun sanoneen. Pelkkiä ruakottomuuksia sieltä tulee kaiken päivää. Teijakin pualialastomana kekkuloi, ja Lenita toinen, oikein hyväkäs. Syntilaatikko se televisio.
-Niinhän se taitaa olla, rauhoitteli Virta. -Me kuitenkin haluaisimme vähän tutkiskella täällä paikkoja ja kysellä ihmisiltä, onko täällä näkynyt ketään tai mitään outoa viikonloppuna.
-Jaa, joku porukka, kaks flikkaa ja poika täällä kävi lauantaiehtoona. Ei ne kalastamassa ollut. Kyselivät jotakin paskaa ja kanapullia.
-Pastaa, korjasi Rantulato arasti.
-Hä? tiuskaisi Hakkurainen.
-Ne kyseli pastaa.
-Jaa, no ei minulla sellaista ollut, niin ne otti sitten makaronia. Yksi puhui ihan kunnon suamea, se pitkä flikka, mutta ne kaksi enempi ruatsalaisittain.
-Lauantaina? Mihin aikaan? tivasi Palmu.
-Joskus iltasella - alkuillasta. Otti ne sitten muutakin, ruakaa enimmäkseen. Purkin salvaa ja sitten pari filttiä kun mä sanoin että taitaa tulla kylmä yö.
-Oliko heillä noin vain rahaa ostaa viltitkin? kysäisi väliin Kokki.
-Meinaaksä että mun filttini on liian kalliita? Parasta laatua suaraan Ranuan tehtaalta!
-Hän tarkoittaa kysyä, että oliko lapsilla paljon rahaa mukanaan?
-En mä tiedä. Kai niillä oli. Kymppitonnilla se poika maksoi, vaikka ei ne ostokset tehneet viittäkään tonnia.
-Sanoivatko he, missä asustivat?
-Ei.
Rantulato puuttui arasti keskusteluun. –Niillä oli teltta tualla rannalla, siksi ne niitä filttejäkin.
-Tiedättekö te missä tarkalleen?
-Just siinä missä koko eilisen hyöri poliiseja. Oranssi teltta.
Virta nyökkäsi. -Oletteko muita täällä nähneet?
-En, eikä toi Rantulatokaan, kiiruhti Hakkurainen sanomaan.
Rantulato pudisti nopeasti päätään vahvistaakseen Hakkuraisen sanat.
Virta levitti kartan myyntipöydälle.
-Osaatteko sanoa missä näistä taloista asutaan?
Hakkurainen kumartui paperin ylle.
-Me ollaan tässä, tämä on kauppa, ja tua tuassa takana on minun mökkini.
-Asutteko siellä yksin?
-Asun. Tämä tie on Ruuhijärvenraitti, vaikka sillä on joku oikeakin nimi.
-Kesäkatu, kuiskasi Kokki Virralle.
-Mutta aina me ollaan sitä Ruuhijärvenraitiksi sanottu. Se tekee ihan koko silmukan ja tulee tästä takasin. Teidän kartasta puuttuu tästä pala tietä.
-Hyvä on, entä nämä mökit?
-Raitin varrella tuossa asuu Tenho Aholainen muijansa kanssa. Lapset on muuttanu Hämeenlinnaan. Vanha kalastaja. Ei enää kalasta kun omaan tarpeeseen. Tua on kylän isoin talo. Siinä on Maiju Pietikkälä, ja kuusi poikaansa. Vanhin on nykyään helsinkiläinen. Muut on täällä. Se omistaa täältä eniten maita. Kaikki nua pellotkin, sanoi Hakkurainen osoittaen isoja niittuja metsätien molemmin puolin. -Tuassa…
Hakkurainen pysähtyi hetkeksi kertomuksessaan.
-Tuassa ei ole asuttu pitkään. Se on jo melkein purettukin, hän jatkoi kuin osoittaakseen, ettei talolla ollut mitään merkitystä.
-Entä nämä Kesä… Ruuhijärvenraitilta erkanevat neljä tietä? jatkoi Virta.
-Tämä ensimmäinen lähin, vie tuan Rantuladon talolle ja siitä rannalle.
Rantulato nyökkäsi.
-Tuo toinen tie Lummilan talolle ja sekin sitten rantaan. Kalastajia nekin on ollu molemmat. Lummila on vieläkin. Ei se ole kuin viidenkymmenen vasta, viriili mies. Tää kolmas tie vie tuanne Arhon mökkiin. Se on nuaripari jolla on kaks pientä mukulaakin. Ne on jotain konsultteja molemmat. Isänsä mökissä asuvat, paitsi että Eeli on rakentanut sen melkein uusiksi. Se ei ole rannassa päinkään. Kaukempana on kanssa taloja, mutta ne ei ole kauheasti tuolla järvellä. Melkein jo solvallalaisia.
Sitten on tietysti tämä toiselta pualen lähtevä tie, Pirkko Laine asuu täällä, pahuksen puoliverinen. Tuossa kaukemmassa ei enää asuta, omistaja pitää sitä jotenkin varastoina. On kyllä vielä ihan asuttava. Myllyssäkään ei asu enää kukaan. Se onkin nykyään kaupungin omaisuutta. Jerrymies siellä ennen myllyä piti. Lapset sen kotiansa vei, kun ei enää yksin pärjännyt. Lihava kun mikä, ja kauhia polttamaan mahorkkaa. Käy se täällä aina joskus kun lapset tua.
-Miksi Laine on puoliverinen?
-Sen äiti ei ole Ruuhijärveltä. Se on jotakin Helsingin hepsankeikkoja.
-Me varmaankin käymme tapaamassa kaikkia täällä asuvia, päätti Virta.
-Ostakaa tästä sitten ankkastukkia matkaan. Ei täällä kylähän mennä, jos ei tuada nisua mukanansa, sanoi Hakkurainen ja läväytti pöytään pullean pitkon.
Kokki latasi pöytään satasen ja otti pullan kainaloonsa.
Poliisit olivat jo ulos menossa, kun Rantulato ilmoitti, -Täällä on vielä yksi talo, joka ei näy tuassa teidän kartalla.
Poliisit pysähtyivät kiinnostuneina. Hakkurainen tuijotti raivostuneen näköisenä Rantulatoa, mutta ei äijän enää auttanut perua. Virta levitti kartan miehen nenän eteen ja kysyi, -Missä?
-Jossain tualla noin, emmä tarkkaan tiedä, sanoi Rantulato ääni vapisten ja tuijotti samalla kartan sijasta anteeksipyytävästi Hakkuraista.
-Jaaha, myllyn takana totesi Palmu ja päästi äijän piinasta. –Kyllä me sen jo tullessa ehdimme huomatakin. Mennään.

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 4

2008-07-18T01:01:00.005+03:00

4. Teevadin kokoiset silmät

-Joko häntä voi kuulustella? tiedusteli Palmu kelloaan vilkaisten. Oli tiistai aamupäivä.
-Palmu! Me olemme täällä keskustelemassa, emme kuulustelemassa, oikaisi tutkimusryhmään liittynyt Virta.
-Niin niin, keskustella? korjasi Palmu maireasti.
-Kyllä voi. Potilas saattaa olla vähän tokkurassa lääkkeistä, jotta älkää painostako häntä mitenkään. Muuten hänen pitäisi olla kunnossa.

Palmu ja Virta astuivat Pirkko Laineen huoneeseen hatut kädessään hyvin varovaisesti.
-Päivää neiti. Me olemme poliisista, minä olen komisario Palmu, ja tämä tässä on mur… hmm, johtajamme tuomari Virta.
-Päivää, mitäs teillä on asiaa. Eikö se ole oma asiani, mitä vapaapäivinäni omassa kodissani teen hä? Tulitteko jotakin huomauttelemaan hä?
-Ei suinkaan, ei suinkaan, oikaisi Virta. -Asiamme koskee Ruuhijärven rannalla leiriytyneitä lapsia. He olivat siellä luultavasti ainakin toissayönä, kenties viime yönäkin. Muistatteko nähneenne heitä?
-Lapsia, rannalla? Laine vaipui melankolisiin ajatuksiinsa. -Ei kai nyt yöllä?
Palmu istuutui vierastuoliin huoneen päädyssä. Virta tarttui keskustelun ohjaksiin.
-Näittekö heitä, tai muita rannalla, tai kenties telttoja?
-Rannalla? Se on hyvä paikka. Mutta yöllä siellä tapahtui taas nousemus. Verta se tuli hakemaan.
-Kuka tuli hakemaan? tivasi innostunut Virta.
-Silloin ei kannata olla lähellä. Sillä on pitkät lonkerot. Minä näin ne?
-Näittekö hänet eilen?
-Näin sen kun olin pikkutyttö. Se haisi mädältä. Oli korkea kuin taaalo, kuvaili hieman pölhämystyneenä oleva Laine ääntään venyttäen. -Minutkin se näki, mutta ei se kajonnut.
-Kuka se oli?
-Sillä oli isot silmät. Niitä oli varmaan kymmenen teevadin kokoista silmää.
-Ja hopeinen antenni päässään, eikö? sivalsi Palmu terävästi.
Virta vinkkasi Palmua vaikenemaan.
-Ja sitten se laahusti niin kuin hirvi, jolla on kaikki jalat poikki, ylös järvestä. Se etsi verta.
-Silloin oli tähdet väärin, jatkoi Laine pienen hiljaisuuden jälkeen. Viime yönäkin oli tähdet väärin.
-Lauantaiyönäkö?
-Viimeyönä! Laine terävöityi äkisti. -Toitteko te tuliaisia, vaikkapa viskiä?
-Eihän hän edes tiedä mikä päivä nyt on, manasi Palmu. -Eiköhän me lähdetä.
-Taitaa olla viisainta. Katsotaan jos hänestä saa myöhemmin enemmän irti, vahvisti Virta ja kääntyi Laineen puoleen. –Näkemiin.
-Entä se viski? kuului vielä perään Palmun sulkiessa oven jäljessään.

Kokki asteli napakasti käytävää pitkin miehiä kohti.
-Palmu, labrasta soitettiin, hän aloitti. -Se muumio on oikea ihminen. Mutta ei siitä saatu selvää kuinka vanha se on. Se on täysin kuivunut ja haurastunut, menee ihan tomuksi kosketuksesta. Se oli jo melkein jauhoa ennen kuin pojat sai sen edes labraan.
-Miten sellainen on voitu kuljettaa keskelle metsää? Sehän oli ihan ehjä eilen.
-Sanos muuta. Eikä siinä vielä kaikki.
-No?
-Sillä oli ihan uudet vaatteet päällä. Jalassakin tämän vuoden mallia jamekset.
Palmu meni mietteliääksi, sitten hän totesi. –Minähän sanoin heti alusta asti. Tämä on murha. Ja nyt vauhtia!
-Mihinkäs me nyt? ihmetteli Virta ja alkoi seurata ripeää Palmua.
-Strindbergille. Siellä on kaupungin parasta kahvia ja tuoreinta pullaa.

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 3

2008-07-16T00:25:00.006+03:00

3. Hiljaisia todistajia

-Ruuhijärvi on kaunis paikka. Olisi harmi, jos tämä tultaisiin muistamaan vain jostakin murhasta, totesi Kokki katsoessaan auringon tanssia järven laineilla.
Miehet olivat lähestymässä oletettua leiripaikkaa, joka vallan kuhisi poliiseja.
-Murhasta? Keskenkasvuiset kakarat karkaavat kotoaan, ja sinä näet siinä murhan?
-No on se luultavampaa, kuin että järvihirviö olisi heidät napannut.

Tutkimuspaikalla työtä johtava vanha tuttu etsivä Espoon poliisista, Urja Kanto, havaitsi tulokkaat ja viittoi heitä luokseen. Kanton jaloissa oli oranssinen sateessa ja auringonpaisteessa kauhtunut telttamytty. Mytty oli leikattu saksilla auki, niin rullantunut se oli ja sisältä näkyi jokin etäisesti ihmistä muistuttava vaalea hahmo.
-Onko tuossa lasten ruumiit, kysyi hätääntynyt Palmu?
-Ei suinkaan. Jokin vanha muumio ilmeisesti. Mutta mistä se on tänne tullut? Ei näitä edes ole Suomessa. Tukholman kansallismuseossa on yksi muumio, mutta ehdimme jo varmistaa, että se on paikallaan hyvässä tallessa.
-Muumio keskellä metsää?
-Jokin opiskelijapila varmasti, totesi virkapukuinen poliisi, joka haravoi lähipensaita.
-Sopisi kuvioon. Mulla on yksi kaveri Otaniemessä…, aloitti Kokki, mutta Palmu keskeytti puheen.
-Kesäloma-aika. Onko lapsista jälkiä?
-Tämä on tunnettu, vaikkei kovin suosittu leiripaikka. Tämä käärö on teltta, mutta vielä ei voida sanoa kenenkä se on.
-Ja muumio?
-Ei aavistustakaan. Osa kankaista näyttää kyllä tekokuituisilta, mutta perin hankalaa sanoa tässä vaiheessa. Saamme molemmat laboratorioon tuossa tuokiossa.
-Onko täällä nähty vieraita? Palmu jatkoi kyselyään.
-Ei suoranaisesti. Tuolla mäen päällä on kalastajamökki. Siinä asuu eräs Pirkko Laine. Ammatiltaan poliisi. Hän saattaa tietää jotakin, mikäli on paikalla.
-Kokki, mennään.

-Peijakas kun on jyrkkä polku. Toiselta puolelta menee kyllä tiekin, tiesi Kokki.
-Ei ole aikaa, jäljet kylmenevät.
Palmu ja Kokki nousivat hankalakulkuista reittiä mökille. He astuivat ankaran sään haalistamalle kuistille. Piha oli odottamattoman nätti perennoineen ja istutuksineen. Tyrnimarjapensaat olivat täynnä vitamiinipommeja. Vähän olivat marjat vielä raakoja.

-Haloo, onkos ketään kotona? kyseli Palmu napauttaessaan rystysillään ovea. Sisältä ei kuulunut ääniä, joten hän kokeili kahvaa. Ovi ei ollut lukossa, mutta se oli sisäpuolelta kiinni hakasella.
-Annahan kun minä, ehdotti Kokki ja kaivoi taskustaan kamman. –Suomalaisen muotoilun etunenässä, Plastix kampa, vaativaan ammattikäyttöön. Kokki nosti ovenraosta salvan ylös. Uksi aukesi narahtaen.
-Haloo, tämä on poliisi. Onko täällä ketään? kysyi Kokki astuessaan sisään.
Eteinen on ahdettu täyteen sadevaatteita, kumisaappaita oli ainakin viisi paria, punaisia ja sinisiä, seassa yhdet mustat pitkävartiset virkamallisetkin. Takeista ja kurahousuista ei saanut lukua, niin monta niitä oli. Kamari oli siisti muuten, mutta pöydällä ja lattialla makasi tyhjiä pulloja läjäpäin. Oli olutta ja halpaa viiniä, jokunen viinapullokin seassa. Sohvalla tuhisi noin neljäkymppinen nainen sikeässä unessa.
-Keskellä päivää, moitti Palmu.
Kokki lähestyi nukkujaa, ja huomasi jonkin olevan vialla. Naisen vaatteet olivat aivan limaiset ja järviruohon sotkemat. Hengitys oli tukkoista. Vanha viina haisi, mutta ei niin pahasti kuin sammuneilla puliakoilla yleensä.
-Neiti Laine, kyseli Kokki tarttuen naista kevyesti olkapäähän. Nukkuja ei reagoinut mitenkään. Kokki kääntyi Palmun puoleen ja totesi, -Kyllä nyt taitaa olla varminta soittaa ambulanssi paikalle.

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 2

2008-07-15T00:54:00.006+03:00

2. Kadonneet

-Palmu, heti päällikön huoneeseen, huikkasi ovelta etsivä Kokki.
-No mikäs sitä tuomaria tänään vaivaa? Liikaa hunajaa aamuteessä?
-Mistä minä, noista päälliköiden metkuista, vastasi Kokki, -Voihan sillä olla vaikka oikeatakin asiaa.
-Näin kauniina maanantaiaamuna eivät rikollisetkaan viitsi rötöstellä. Sano minun sanoneen. Sillä on ongelmia aamiaisen tai virkapuvun kanssa.

Kokki ja Palmu astuvat tuomari Virran huoneeseen. Virta istui tuolillaan päällystakki sylissään ja ompeli nappia kaulukseen.
-Palmu, sanohan kumpi kannattaa laittaa päälle, kun menen tapaamaan sisäministeriä, tämä ruskea ulsteri, vai vanha kunnon poliisin virkapuku?
-Kannattaa kysyä just Palmulta. Se kun tietää nykyään kaiken, hihkaisi Kokki saaden juuri ja juuri pidäteltyä nauruaan.
-Voi saarnamiehen sandaalit, tämänkö takia sinä meitä tänne juoksutit?
Virta oikaisi selkänsä ja nosti kasvoilleen yrmäkkään ilmeen. Hän pyyhkäisi takin kädestään pöydälle, kuin osoittaakseen, ettei se ollut lainkaan tärkeä.
-En tietenkään. Ruuhijärvellä on kadonnut kolme nuorta telttailijaa. Kaksi Ahvenanmaan maaherra Thorbjörnin sisaren lasta ja heidän espoolainen ystävättärensä.
-Kerrohan lisää, totesi Palmu ja istuutui tuoliin pöytää vastapäätä.

Virta otti raportin pöydältään, nousi seisomaan ja alkoi kertoa.
-Inger ja Paul Stensson olivat lähtenet kotoaan Maarianhaminan Östernäsistä heinäkuun yhdentenätoista, siis viime perjantaina, joskus yöaikaan. Muu talonväki, palveluskuntaa myöden oli tuolloin vielä nukkumassa. Keittäjä Siiri oli aamiaista toimittaessaan todennut ensin Ingerin ja heti kohta perään Paulin olevan poissa. Nuoret olivat koko kesän ajan uhkailleet lähtevänsä Tanskaan Kööpenhaminaan ja liittyvänsä siellä paikalliseen hippikommuuniin. Heidän ystäviensä kertomuksen mukaan, heillä kuitenkin oli ostettuna laivaliput Helsinkiin ja sovittu tapaaminen Raili Vieterin kanssa Espoon Tapiolassa. Lapsilla oli myöhäinen murrosikä pahimmillaan. Tekniikan tohtori Stensonin lapsina heidät oli keväällä pakotettu osallistumaan Teknisen korkeakoulun pääsykokeisiin. Paul ei ilmestynyt koko koepaikalle, mutta oli silti tullut valituksi sähkövoimatekniikan opiskelijaksi Maarianhaminan kaupungin myöntämän suositusstipendin ansiosta. Sisar Inger oli läpäissyt pääsykokeet erinomaisin tuloksin ja oli varmistanut paikkansa kvanttifysiikan laitoksella. Raili Vieteristä ei vielä paljon tiedetä. Hän oli kuitenkin yksi Westendin hippinuorten johtohahmoja. Ilmeisen varakkaasta perheestä hänkin, vaikka käyttäytyi kuin katutyttö. Tyttö on toissailtana, lauantaina, lähtenyt Ruuhijärvelle telttailemaan. Enempää ei juuri nyt ole käsillä. Ruuhijärvelle lähti etsintäpartio kukonlaulun aikaan, mutta ketään ei ole ainakaan tähän mennessä löytynyt. Tässä on kuvat Ingerstä ja Paulista. Railin kuvaa meillä ei toistaiseksi ole. Ottakaa tapaus hoitoonne Palmu.
-Lapsenlikkojako me nykyään olemme? Palmu tiuskaisi. -Kaiken maailman kukkaiskansaako tässä vanhoilla päivillä vielä pitää etsiä?
-Maaherran sukulaislapsia, jyrähti Virta. -Varmistatte, ettei lapsille ole täällä tapahtunut mitään. Konstaapeli Lahtinen ajaa teidät oletetulle katoamispaikalle.
Virkapukuinen konstaapeli nosti rivakasti kätensä lippaan Palmua kohden kuullessaan nimensä mainittavan.
-Eikä mitään pukeutumisohjeita kaivattukaan?, kysyi Palmu johdattaessaan ryhmäänsä ulos huoneesta.
-No ei teiltä, tuhahti Virta.
-Palmu…, huikkasi vielä Virta poistuneen kolmikon perään. Mutta päällikön varoitus ei enää tavoittanut kuulijoitaan.

Taidetta koneisiin

2008-07-14T22:43:00.003+03:00

Sarjisblogit ovat niin kovassa huudossa nykyisin, että täytyyhän minunkin. Hähää, kärsikää...

Tähdet ovat väärin, Komisario Palmu - osa 1

2008-07-14T00:48:00.007+03:00

Tästäpä alkaa jännittävä jatkokertomus, jossa Palmu-mytologia kohtaa Cthulhu-mytologian. Teksti on vähän niinkuin käsikirjoitusmuotoa/muotoiltavaa. Alkuperäisideoinnissa olivat mukana ainakin Maija, Hanna, Hannu ja Teemu.

1. Etelän risti

-Syster, oletko vielä hereillä, kysyi Paul vieressä makoilevalta tytöltä.
Inger hymähti vähän ilmoittaakseen itsestään. Kumpainenkin varoi herättämästä teltassa kolmantena olevaa Railia. Ihan turhaan, koska Railikaan ei ollut vielä nukahtanut. Teltassa oli vielä lämmintä, vaikka ilta oli jo viilentynyt.
-Jäivätkö ne laivabiljetit sinulle, uteli Paul.
-Nej men sullahan ne ovat, Inger vastasi vähän harmissaan. Samoissa biljeteissä on myös paluumatkat Mariehamniin, ethän sinä ole mennyt niitä kadottamaan?
Paul alkoi kaivautua ulos makuupussistaan.
-Anna vielä sitä viiniä, kuiskutti Raili Ingerille. -Otetaan pienet yömyssyt.
Paul yritti kontallaan kaivella taskujaan, löysi nipun paperia, mutta ei teltan hämärässä erottanut mitä ne olivat. Inger nousi istualleen ja teki itselleen ja Railille sievät mukit.
-Joku näistä ne on, minä menen ulos katsomaan. Ulkona pitäisi olla paremmin valoa.
Aurinko oli jo painunut horisonttiin. Hennot kuunsäteet välkehtivät Ruuhijärven pinnassa.
-Jos me oltaisiin tosissaan lähdetty Köpikseen, olisi joku muu saanut huolehtia arvopapereista. Tuo Paul on ihan mämmikäpälä, selvitti Inger.
Paul pudisteli päätään. –Ei tässäkään valossa erota, täytyy aamulla tarkistaa. Mutta onpas korea kuutamoyö.
Railikin kömpi ulos teltasta. –Saamari kun kirveltää, hän voihkaisi painaen kätensä korvilleen. Paul kumartui tutkimaan lähemmin Railin päätä. Tuoreeltaan lävistetyt kovalehdet olivat alkaneet turvota.
-Herregud, noi alkaa mätiä kohta, laukaisi Paul.
-Haista sä sviddu. Anna Inger salvaa, kivahti Raili ja läikytti kiukuspäissään mukinsa mättäälle.
Inger pisti päänsä ulos teltasta samalla kun järveltä alkoi kuulua voimistuvaa kuplintaa.
-Voi sietämätön, mikä lemahdus, kivahti Paul.
-Se tulee järvestä. Sieltä nousee jotakin kaasuja, totesi Raili nyrpistäen nenäänsä.
-Kaunis paikka, mutta haisee ihan kakalta, harmitteli Inger ja nosti katseensa tähtitaivaalle.
-Onko tuo Otava?, hän jatkoi osoittaen sormellaan kuviota taivaalla.
Paul katsahti korkeuksiin ja yritti nähdä, mitä Inger kysyi. Hetken tuumittuaan hän vastasi, -Se on Etelän risti.
Lemu yltyi ja järven pinta alkoi pulputtaa tauotta.
-Ei Etelän risti täällä näy, oikaisi Inger.
-Ei niin, mutta se se on, vakuutti Paul. -Kyllä purjehtija tähdet tuntee. Näin tuon viimeksi olimme mamman kanssa seglaamassa Australiassa. Jotakin on nyt pielessä.
-Tähdet ovat väärin, sanoi Raili vähän vavahtaen.
Suunnaton tumma hahmo nousi järvestä, ja lähestyi leiriläisiä nopeasti kuin iskevä silmälasikäärme.
Nuoret havaitsivat hahmon ja Inger kirkaisi.
Paul ehti juuri toistaa, –Tähdet ovat väärin, ennen kuin kuului hirveä karjaisu ja kalman löyhkä ja sysimusta pimeys kietoivat telttailijat helmoihinsa.

Suomenlinnan kesäretki 2008

2008-07-13T15:48:00.016+03:00

Muutama kuva, Suomenlinnan scifistisestä kesäretkestä, joka oli toista kertaa (ekaa kertaa suunnitellusti) yhdistetty Risingin Suokki-miitin kanssa.
Kivaa oli. Pupujen maailmanvalloituksen tiedustelujoukot hyökkäsivät yllättäen paikalle. Hiltunen ehti joukkoineen suunnitella uudenlaisen elokuvaversion Sormusten herrasta ja loppumattoman väsytystaistelun päätteeksi shakkimatsikin ratkesi. Sukuelinten keskinäisistä vaihtospimuksista ei tahtonut tulla mitään, mutta aihetta jatkettaneen Finnconissa 2009 ihan paneelin voimin. Parin henkilön kanssa en harmikseni ehtinyt jutella, kun juutuin liian pitkäksi lepotuoliini. Lepotuoleista puheenollen, Veikon ja Markun kanssa käynnistyi huikea kilpavarustelu. Markku vei vielä voiton muhkean eväslaukkunsa ansiosta, Veikon vahvuutena oli mahtava jäävarasto. Mutta ensivuonna järjestän jotain vielä mullistavampaa. Hmm... mitähän riippumatto-kantajien vuokraus maksaa? Aleksille kiitos nimipäivätikkarista, ai että se herätti miellyttävästi kateutta.
Taisin saada pienen auringonpistoksen, alkoi niin pahasti heikottaa iltasella. Juu, tosi on. Heikotuksen syy tuli taivaalta, ei tölkistä. Tällaisten punapartaisten pisamanaamojen ei pitäisi hillua koko pävää auringossa, ei etenkään meren tuntumassa.

Tuolilleni ja limulleni löytyi todellista hauskaa hyötykäyttöä, kun päivän nuorimmat, Papu ja Lumi, ottivat ne leikkikäyttöön. Aina tämä tanskalaisen huvipuiston voittaa.

Kuvia on lisää Risingin albumissa

Sitten ihan asian sivusta, Hannan leipoma kakku Jukka Hoon ja Sarin tupareihin on esittelemisen arvoinen. Zum teufel, nam nam.

Ostovimman vallassa

2008-07-12T22:44:00.013+03:00

Ostin auton.

Vau! Tästä oli jo puhetta viime viikolla joidenkin kanssa. Kauppa kuitenkin on tähän asti ollut ehdollinen, eli menopelin piti vielä läpäistä katsastus joko suoraan, tai ainoastaan kohtuullisen vikalistan kanssa. Se teki molemmat. Leima tuli kerralla, ja mukana tullut vikalista oli vähintään kohtuullinen - yksi polttimon vaihto ja lokasuojan ruostevaurion korjaus. Ruostevaurio on esteettinen, lokasuojahan voi olla vaikka muovista tehty, se ei ole korin kantavaa rakennetta.
Edellinen omistaja olisi saanut autokauppiaalta (ostaessaan uutta autoa) kohtuullisen korvauksen, jos olisi vienyt vanhan romutettavaksi. Lienee joku kierrätysverojuttu, jonka autokauppa olisi saanut hyödykseen? Mutta menopeli oli aivan liian hyväkuntoinen romutettavaksi. 19 vuoden iän takia se ei silti kelvannut jälleenmyyntimarkkinoille. No näinhän se meni kauniisti. Uusi vanha "Tapsamobiili" saapuu Helsinkiin ensi sunnuntaina (siis viikon päästä). Aion tuunata sitä liimaamalla joka puolelle Ninnin merirosvopuputarroja. Haluaako kukaan ajelulle?

Kirppareita ja divareita tuli taas kierrettyä oikein urakalla. Saaliiksi jäivät kirjapuolelta 4 Mars kirjaa (Taikajousen painoksia, joista yksi oli törkykallis, muut 8 e kappale), Ray Lorigan jokin vanha nuortenromaani, joka ei taida olla genreä, Harry Harrisonin "Aikakoneen saaga", Stanislav Lemin "Kuoleman planeetta", Asimovin "Alaston aurinko", Anu Holopaisen "Noitien Hovi" ja muutama kirja nuortenscifiä. Mars kirjojen jälkeen eniten maksoin Anne Leinosen ja Eija Laitisen ”Sagasta”.

Sarjiksista ostin Trumf 7 ”Sinitakit -Ruutipartio pulassa”, ”Ken Parker – Verta Lumessa” priimakuntoisena, pari ”Valhalla” albbaria, ”Natasha 2 – Kangastuksia taivaalla”, jokunen Lucky Luke, joilla korvasin loppuun luettuja kappaleita vanhempieni luona olevasta varastostani, kolme Tenavat pokkarien ensipainosta, mm. numero 1 ”Älä jännitä Jaska Jokunen” ja jotakin satunnaista tusinatavaraa.

Vantaalla ehdin viikkoa aiemmin poiketa parissa divarissa. Parhaasta päästä ostoksia olivat ”Tintti Tiibetissä”, 2. painos hienossa kunnossa, sekä uuden veroiset Loiselin Peter Pan albbarit ”Opikanoba” ja ”Myrsky”. Mukaan lähti myös kovakantinen ”Tervetuloa Jaska Jokunen” albumi ja Russ Manningin albbari ”Tarzan – Ajan kaivo”, joka on minulle kyllä jo toinen kappale, mutta kun se vaan on niin loistelias sarjis. Keksin sille jotakin palkinto-/ lahjakäyttöä.
Lähes samalle tasolle yltävä toisen mestarin Burne Hogarthin Tarzan albbari ”Loistava jalokivi – Matador” tuli myös mukaan. Kuten myös Zoom albumit 1 ja 6 (molemmat Navaho, eli Blueberry tarinoita), Juban Viivi ja Wagner n:o 2, Schtroumpf –lehden Enki Bilal numero (n:o 53) vuodelta 1983, siis ”Metsästysretken” ilmestymisen aikoihin julkaistu ranskankielinen lehti. Voi jos vielä osaisi kieltä.
Lisäksi pari amerikkalaista ilmeisesti underground/vaihtoehtolehteä jostakin 90-luvun alusta. Ja Sladdi 4, aidosti punkilta kuulostava kotimainen pienkustanne.

Säläosastolta tuli hankittua yksi Ghostbusters, Masi ja Lätsä 1971-2, sekä pari Pecos Billiä vuodelta 1972. Vielä päälle molemmat ilmestyneet Viisikko albbarit ja Jules Vernen ”Tsaarin kuriiri”. (Miksi hitossa nekin ostin? No ainakin olivat halpoja).

Sarjakuvien ulkopuolelta tarttui mukaan J. Pekka Mäkelän uusin ”Nedut”. Siitä kehtasi maksaa ihan kunnollisesti.

Huh, olihan siinä. Sitten loppuivat rahat. Oli sellainen ostovimma päällä, että rahaa olisi mennyt aivan loputtomasti. Tarjolla olisi ollut pinkka siistejä Lucky Luken kulta-ajan ensipainoksia asialliseen 5-6 euron kappalehintaan. ”Mutta kun ei rahat riitä jukolauta”.

Miten maksan auton, sitä en tiedä, mutta kirja- ja sarjisostoja on helpottanut se, että olen samassa ostovälissä myynyt muita sarjakuviani noin 150 euron edestä. Valitettavasti myynti on aina vähän ajoittaista, ostelu on jatkuvaa. Vaan eiköhän tässä nyt hetkeksi rauhoituta. Sarjisfestareilla menee kuitenkin taas holtittoman ostelun puolelle.

Löytöretkellä omassa kellarissani

2008-07-04T11:31:00.004+03:00

Purin sitten perunalaarin. Mihinkäs syksyn sato nyt laitetaan?

Sain vihdoin aikaiseksi purkaa kellarikomerossani majailleen perunalaarin. Ei minulla siellä perunoita ollut, ja puhtaudesta päätellen ei edellisillä omistajillakaan sitten 60-luvun. Mutta turhaan se on vienyt tilaa ainakin sen kolme vuotta, kun olen nykyasunnossani majailut. Tarvitsin lisää tilaa kirjoille (eikö mahtava syy vaikka vähän siirtää seiniä naapurin puolelle?)
Kesäisenä aamuna varustauduin sahalla, vasaralla ja korkinavaajalla, ja laskeuduin kellariin paukuttelemaan talon hereille. Tämä potentiaalinen meluhaitta oli muuten se pääsyy, miksi olen purku-urakkaa tähänkin saakka siirtänyt.
Mutta melusta ei ollut juuri tietoakaan. Rakennelma oli suhteellisen lyhyillä nauloilla kasassa, ja laudat sain hyvin helposti, pienellä painamisella tai vähintään kevyellä potkaisulla niin irti, että lopullinen irrottaminen kävi ihan helposti vääntämällä. Vain yksi iso lankku, joka samalla oli kellariin rakennetun hyllykön yksi tukijaloista, vastusti niin, että vasaraa piti oikeasti kunnolla paukuttaa.
Puuha oli oikeastaan ihan mukavaa kesäaskartelua. Laarin purin kokonaisuudessaan irtopuiksi, joista vielä nypin kaikki naulat pois. Sain samalla itselleni ihan hyvän lautavaraston. Päätypaloja en purkanut pikkuklapeiksi, vaan sahasin ne vähän pienemmiksi puuralleiksi hyllyjen alle lattialle. Nyt uskaltaa laittaa lattiatasolle muutakin kuin muoviämpäreitä, pieni vesivahinko ei sieltä enää omaisuuttani turmele.

Tein samalla löytöjä. Laarin pohjalle olin laittanut kaksi bägiä golfmailoja! Mitä hittoa, omistanko minä kaksi settiä golfmailoja? Siltä näyttää. Toisen kyllä muistin, vaikka en ole kymmeneen vuoteen pelaamassa käynytkään. Mutta toinen setti oli unohtunut täysin.
Parempi mailasarjani on ”King Snake”, joka lienee halpaversio plagiaatti arvokkaasta ”King Cobra” –sarjasta. Kelpo mailoja ne kuitenkin ovat kaiken kaikkiaan. Erityisen ylpeä olen erikseen ostamastani harvoin nähdystä DI –mailasta (rautaykkönen eli driving iron), joka vastavalmistuneelle insinöörille oli aikanaan hyvin tärkeä hankinta.
Toinen laukku sisälsi vanhan ammattilaissetin. Ne olivat tosi huonoja aloittelijoille (kuten minulle). Mailat ovat flat plateja, eli lavat ovat tasaisen paksuja, painoa ei ole siirretty lavan reunoille, kuten mailoissa yleensä. Ne eivät anna yhtään anteeksi huonoa lyöntiä, osuman on tultava täsmälleen mailan keskelle. Toisaalta, jos niitä osaisi käyttää, olisivat ne paljon tarkempia, kuin perinteiset kehäpainotteiset pelivälineet.

Rakas heikossa hapessa oleva pontikkapannukin (Elanto II) tuli vastaan. Se ei tietysti ollut kauhean pölyn alle (lukekaahan tulevasta Marvinista Hulvadås –raportti) ehtinyt joutua. Olisin vienyt sen roskalaatikoihin, mutta en kehdannut. Ei siksi, mikä se on, vaan siksi, että olin sinne jo jonkun verran muuta taloyhtiön kotitalousjäteroskikseen kuulumatonta kellarirojua jo viedä.
Hmm.. olisikohan Teekkarimuseo siitä kiinnostunut? Pannulla kuitenkin tiputettiin takavuosina pahamaineista Jämeräntaipaleen Jäykkää aika määriä.

20 vuotta vanhaa Jämeräntaipaleen Jäykkää muuten vielä löytyi pullollinen yhden kaverini varastoista. Hän lupasi toimittaa sen minulle seuraavan kerran tavatessamme. Hitto, sen löydön rinnalla kalpenevat kaljasaavi ”Jönköpingin” konjakkitynnyritkin. Kadehdi Fyrkman.

Kitaroita löytyi kolme, mutta niistä lisää myöhemmin.

Sarjakuvahankintoja ja rakeita.

2008-06-26T17:32:00.012+03:00

Olen tässä vaihteeksi tehnyt automatkan Vaasasta Helsinkiin. Matkalla poikkesin neljällä kirpparilla sarjisostoksilla. Mitäs jäikään käteen? No ei suuria mielenliikutuksia, mutta jotain kuitenkin.

Tarzanin poika 1971-2 irtosi teippailtuna eurolla. Nämä alkupään numerot ovat hentoa ja haurasta paperia kansiltaan, joten lehti oli kevyesti repeilleenäkin vielä ihan ostettavaa laatua. Jostakin syystä olen haalinut viimeaikoina Ghostbusters lehtiä, tosi siisti 1988-3 maksoi myös euron. Villi Jonne albbari 2, ”Orjalinnakkeessa” tarttui kyytiin edelleen eurolla. Kahdesta Biggles albumista piti maksaa kaksi euroa kappaleelta. Ihmesarja 10 "Hämähäkkimies" maksoi 3.50 €. Yhden Markosin (ensimmäinen numero) ostin tulevaa Finnconia varten, mutta se osoittautui virheinvestoinniksi. Muutenkin varsin risaisesta lehdestä puuttui keskiaukeama. No jaa, euron tappio, ehkä läpyskästä voi jotakin lehtilaatikon koristekuvaa tehdä. Huuli 1977-10 irtosi huippukuntoisena vaivaisella 50 sentillä, mikä teki siitä reissun onnistuneimman sarjislöydön. Vielä tytöille hankin euroilla kappale Aku Ankan taskukirjat silmäparia kohden.

Oheisostoina tulin hankkineeksi pari Carter Brown pokkaria (varhaiset numerot 4 ja 5) ja kaksi K.T. McCall pokkaria (7 ja 12). Neljän kirjan pinkasta köyhdyin yhteensä 2 euroa. Aijai näitä kansia. ”Lukekaa rukouksenne, Buchanan!” sanoi pistoolimies. ”Loppunne on tullut”.

Euron kirjapinosta ostin FAN sarjassa julkaistun Frank Herbertin Usvan. Lisäksi ostin edelleen Finnconia varten olkihatun parilla eurolla. Mitä ihmettä minä olkihatulla?? Saattepa nähdä.

Tuliko muuten vähän rakeita äskettäin? Kyllä tuli! Ohessa pari kuvaa auton pelleistä kimpoilevista jääpaloista. Tällaista tapahtui Helsingissä kesäkuun lopussa vuonna 2008.

80-luvun syke

2008-06-18T21:18:00.021+03:00

Tapasin eilen vuosien, vuosien tauon jälkeen Jarin, hyvän kaverini 80-luvulta. Olipas mainiota muistella kultaisia aikoja 1985-1988, jolloin murtauduimme lapsuudesta aikuisuuteen. Se oli vielä sitä brezneviläistä aikaa, jolloin ei ravintoloissa, ainakaan Vaasassa, ollut terasseja, koska kukaan ei kuolemaksikaan halunnut tulla julkisesti nähdyksi juomassa alkoholia. Se oli myös aikaa, jolloin ravintoloihin AINA jonotettiin.

Kuviohan meni jotenkin näin.
Lauantaisin alkuillasta kokoonnuttiin jonkun (ydinporukkaan kuului pari Pasia, pari Juhaa, Mårtten, Jussi-Pekka, Jari, Kalle, Maikkeli, minä ja vähän kerrassaan kuvioihin alkoi liittyä myös tyttöystäviä, Anne, Heli, Betti, Maarit, Anki...) luokse ottamaan pohjia. Juotiin puoli pulloa Dry vodkaa, tai jos oltiin oikein fiinillä päällä, Finlandia vodkaa. Blandiksena joko Coca Colaa tai Spritea. Sitten lähdettiin jonottamaan ravintolaan. Satoi tai pakasti ja tuiskutti, ravintolaan jonotettiin. Mentiin joko Hankkenille, jossa kävivät myös kaikki kiltit tytöt ja pojat, ja jossa kukaan ei ollut iältään yli kahtakymmentä, tai Ribbanille (Caribbean Nights), jossa pyöri jopa 23…24 vuotiaita vanhuksia. Niissä juotiin sinisiä enkeleitä, ampiaisia tai bacardicolaa. Olut kuului puliukoille. Pukeuduttiin kokovalkoisiin ja väljiin pukuihin, tai sitten pastellivärisiin puseroihin. Kaikki yrittivät olla screduja ja julkisesti mollasivat niitä, jotka screduja olivat. Aivan erikoisina iltoina (kerran pari vuodessa) saatettiin käydä Waskian yökerhossa, diskon puolella. Siellä juomat vain olivat tuplahintaisia esim. Hankkeniin verrattuna. Myös Vaasanlaivoilla aika ajoin piipahdettiin. Edestakainen laivamatka Uumajaan kesti 9-11 tuntia ja lippu maksoi 10-40 mk, ihan ylihalpaa. Sinne lähdettiin joskus ihan suunnittelemattakin. Taxfree ja laivan ravintolahinnat olivat tuolloin vielä oikeasti edullisia. Autoissa pyöri kaseteilta Modern Talkingia, Dire Straitsia, Samantha Foxia, Sabrinaa tai Sandraa. Cindy Lauper oli kiintotähti ja Madonna tosi hot, mutta vain hetken muoti-ilmiö. Telkkarista alkoi näkyä ensimmäiset ulkomaiset kanavat (Ruotsin television 1. ja 2. ei meidän nurkilla laskettu ulkomaisiksi, ne lähettivät samaa soopaa kuin Suomen televisiokin), ensin Music Box, joka kuitenkin vaihtui Sky Channeliksi, jossa Pat Sharp, Gary Davies, ylihyvän näköinen Linda de Mol ja kumppaninsa DJ Kat juonsivat musavideo-ohjelmia.

Ennen kuin olimme ravintolaikäisiä, kävimme umpiruotsinkielisessä Åminnessa tanssilavalla. Emme me, tai ainakaan minä kauheasti tanssineet, hyvä jos viimeiselle hitaalle olin ehtinyt salaa tuodusta pullosta niin juopuksiin, että uskalsin jotain tyttöä lähestyä. Tai sitten (useimmiten) kävimme Maxissa (lieneekö ollut Maximillians), jossa perjantaisin oli k-15 limudisko, ja lauantaisin normaali disko keskiolutoikeuksin. Porukka oli molempina iltoina pitkälti samoja 16-18 -vuotiaita. Muistan elävästi, kuinka ostin Maxista 17-vuotiaana elämäni ensimmäisen ravintola-alkoholini. Myyjä ei kysynyt mitään, koska omistajaportsaridj oli jo päästänyt ohi, vaan kaatoi minulle pullon olutta tuoppiin. Maxissa saattoi juoda olutta, koska muuta ei saanut. Maksoikohan se 3.50 mk tai jotain.

Kello yhdeltä, kun ravintolat menivät kiinni (tosi on, ne menivät Waskiaa lukuun ottamatta yhdeltä kiinni), keräännyttiin torille. Scredut ylätorille ja punkkarit (mm. Klamydian kaverit) ja hevikansa alatorille. Siellä nuoriso palloili aikansa. Häiriöitä oli todella vähän (paitsi meluhaittaa), vaikka etenkin lauantaisin kaikki vähänkin tärkeät kaupungin 17-20 -vuotiaat olivat paikalla pikku juovukkeissa. Yhtään aikuista ei tuolloin torille uskaltautunut, jokunen poliisiauto partioi kylläkin. Lopulta kahden nurkilla illan kuskiksi joutunut heitti porukan Svennan kautta (käsittämättömäksi superhitiksi muodostunut laitakaupungin grilli, josta sai lounaslautasen kympillä) koteihinsa. Tai sitten käveltiin, takseihin ei kenelläkään ollut varaa. Puoli kolmeen mennessä ylätori oli täysin tyhjä. Alatorilla saattoi vähäisesti riekkuminen jatkua.

Jestas, se oli aikaa. Mutta kuten eilen kaverini kanssa totesimme, vaikka se jälkeenpäin on tuntunut lähes koko elämältä, sitä kesti vain tavattoman lyhyen jakson, kolmisen vuotta?? Lukion puolesta välistä siihen, kun porukka oli pariutunut ja hajaantui opiskelemaan ympäri Suomea (ja vähän Ruotsiakin). Ja vaikka kontaktit ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olleet olemattomia, ovat he minulle edelleen hirmuisen tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.

Taidan kutsua tyypit joku viikonloppu meille korttia pelaamaan.

Samaan aikaan pyörin toisessakin porukassa. Monin verroin hurjemmassa, Paparin (Pappilanmäen) jengissä. Siihen liittyi oleellisesti Baltic -rommi, rommiviina, olut, Juice, Bruce, Eput, The Doors, The Who, Deep Purple vs. Beatles, Ford vs. Opel, taiteilu, hämyily, amerikkalaiset autot, cruisaaminen ja elämän alkaminen vasta yöllä. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Se oli aikaa, jolloin Helsingissä scifimafia oli muodostumassa, mutta oma elämäni sykki vielä tiiviisti Vaasassa.

Varpusparvi, Pottamaakari ja Pallokorva

2008-06-14T23:05:00.008+03:00

Kolme arvoitusta. Keskimmäisen kirjoitin aikoinaan eräälle keskustelufoorumille, mutta tulkoon nyt tännekin.

1. Sen seitsemän sukkaa

Velhokoululla oli lukukausi alkamassa. Pottamaakarikin puki itseään valmiiksi avajaistilaisuutta, ja lajittelusaappaita varten. Lajittelusaappaat eivät sietäneet eriparia olevia sukkia.
Muuten Pottamaakari oli valmis, mutta kaikki sukat olivat vielä laukussa, ja laukku ulkona rattaissa. Laukussa oli 6 punaista, 7 sinistä ja 9 mustaa sukkaa. Sen verran oli pihalla pimeää, ettei Pottamaakari pystynyt erottamaan sukkien värejä toisistaan.

Kysymys: Kuinka monta sukkaa hänen oli minimissään otettava laukusta mukaansa, jotta saattoi olla varma, että mukana on ainakin yksi samanvärinen pari avajaisiin puettavaksi.

2. Velhokokelaat

Sikakyöstin velhokoulun kolme velho-oppilasta, Varpusparvi, Pottamaakari ja Pallokorva, suorittivat viimeistä loppukoettansa. Koe suoritettiin siten, että kokelaat juoksivat pimeään huoneeseen ja ottivat sieltä laatikosta summanmutikassa hatun päähänsä. Laatikossa oli kolme sinistä tähdillä ja kuunsirpillä koristettua velhonhattua ja kaksi valkoista luppakorvilla varustettua aasinmyssyä. Pimeyden takia kukaan ei voinut tietää kumman lakin itse tai toiset olivat päähänsä laittaneet.
Saatuaan päähineensä päähänsä kukin kiirehti seuraavaan pimeään huoneeseen, jonka lattialla hehkui hennosti jonossa kolme seisomapaikkaa edustavaa lattiamerkkiä. Merkeille mentiin seisomaan jonoon nenät samaan suuntaan.
Valot sytytettiin kun viimeinenkin kolmesta kokelaasta ehti paikalleen.
Katsesuunnassa seisoi arvokkaana itse arkkimaagi Sikakyösti.

Etummainen jonossa ei nähnyt omaa, eikä muiden lakkia. Keskimmäinen näki edessään seisovan oppilaan lakin, mutta ei omaansa. Takimmainen näki molempien edessään seisovien lakit, mutta ei tietenkään edelleenkään omaansa.

Loppukoetehtävänä oli kertoa arkkimaagi Sikakyöstille, kumpi lakki itsellä päässä oli, velhonhattu vai aasinmyssy.

Ne, jotka vastasivat oikein, selvittivät loppukokeen ja valmistuivat velhoiksi.
Ne, jotka vastasivat väärin, karkotettiin koulusta velhotaidot riistettyinä ikiajoiksi lettosuolle sontiaisia pyydystämään.
Ne, jotka eivät uskaltaneet tai halunneet vastata lainkaan jatkoivat koulua vielä yhden lukukauden, ennekuin pääsivät uudelleen yrittämään loppukoetta.
Sillä ei siis ollut väliä, kumman lakin oli laittanut päähänsä, vaan sillä TIESIKÖ itse kumpi lakki päässä oli.

KYSYMYS: Nämä kolme kokelasta siis kiiruhtivat tehtävän läpi, koska tiesivät, että ensimmäisenä Sikakyöstin eteen ehtinyt sai valita paikkansa jonossa. Minkä paikan nopein heistä valitsi, etummaisen, keskimmäisen vai takimmaisen paikan? Miksi?

3. Superkoira

Oli alkamassa rakettivaunujen kilpa-ajot. Koska oli Jabban 100 syntymäpäivä, oli tapahtuma erityisen iso ja juhlallinen. Rata oli rakennettu kulkemaan Tatooinen sijasta Endorin kuun ympäri päiväntasaajaa pitkin.

Kisaan oli rakettirekien lisäksi päästetty Teräsmiehen koira, joka tunnettiin nimellä Superkoira. Superkoiran häntään oli kiinnitetty tiuku, joka kilahti aina, kun Superkoira teki ohituksen. Ja aina kun Superkoira kuuli kilahduksen, se kaksinkertaisti nopeutensa.

Matka oli kilometreissä 2 000 * ajon osallistuvien alusten määrä.
Kierroksia ajettiin puolet osallistuvien alusten määrästä.

Superkoira lähti matkaan minutin muiden jäljessä nopeudella 1 km/tunnissa. Ensimmäisellä kierroksellaan Superkoira ohitti 5/7 kilpailijoista. Kuusi ensimmäistä ennen ensimmäisen kierroksen puoltaväliä.
Sinä aikana kuin Superkoira oli toisella kierroksellaan, tapahtui kisassa kaikkiaan yhteensä 28 ohitusta.
Puolet raketeista kulkivat koko kisan ajan vakionopeudella. Puolet siten, että nopeus lisääntyi tasaisesti matkan edetessä. Vain Superkoiralla oli epälineaarinen nopeus.
Kaikki olivat ajaneet vähintään kierroksen ennen kuin Superkoira aloitti viimeistä kierrostaan.
Superkoira oli toisena aloittaessaan viimeistä kierrostaan.
Ohitukset tarkoittavat tehtävässä sekä kierroksella ohittamista, että sijoituksen muuttamista.

KYSYMYS: Mikä oli Superkoiran loppunopeus maaliin tullessa?

Kun kaikki menee pieleen

2008-06-11T00:11:00.010+03:00

Onko kohdallenne sattunut tapausta, jolloin kaikki menee pieleen? No niin on minullekin.

Olin matkalla kaverin firmalle, jossa minun piti tallettaa pätkä videokamerakuvaa omalle nauhalleni. Olimme sopineet, että tulen paikan päälle lauantaina ennen puoltapäivää.

Bussini lähti kello 11, ja sillä ehtisin perille puolisen tuntia etuajassa. Talsin pysäkille hyvissä ajoin, jotta en vain myöhästyisi kyydistä. Pysäkillä kuitenkin hokasin, että olin unohtanut tyhjän nauhani kotiini. Jouduin valitsemaan, joko palaan hakemaan sen, tai sitten ostan matkalta uuden. Ne eivät olleet ihan halpoja, ja niitä myytiin kolmen paketeissa. Kun nyt kerran olin hyvissä ajoin liikkeellä, päätin palata hakemaan nauhan kotoani. Samassa auto tuli ja pysähtyi kohdalleni. Heilautin kättäni merkiksi, että en ole tulossa kyytiin. Seuraava bussi tulisi puolen tunnin kuluttua, ripeästi kävellen ehtisin hyvin takaisin.

Kotiin päästyäni etsin nauhan käsiini, vain todetakseni, että se on ihan väärää formaattia. Minun täytyi joka tapauksessa käydä ostamassa uusi. Oli sen verran noussut hiki ripeästä kävelystäni, että kuvittelin takin olevan liikaa päälläni. Se oli tietysti virhe, jota en vielä silloin tajunnut. Kuuma johtui hoppuilusta, kevät ei suinkaan ollut muuttunut kesäksi. Takki nyt kuitenkin jäi ja minä lähdin takaisin pysäkille. Vaatimattoman odottelun jälkeen linja-auto 11:30 tuli, ja minä astuin kyytiin. Mutta… bussikortti ja kukkaroni olivat jääneet takintaskuun. Eipä auttanut kuin pyytää nolona anteeksi, astua ulos autosta ja palata hakemaan niitä. Nyt meinasi jo vähän ottaa pattia. Ei kun uusi edestakainen noutoreissu.

Ripeän uusintahaun jälkeen löysin itseni vihdoinkin kello 12 bussista. Tuohon aikaan kuljin arkisin bussilla myös työmatkani. Lähdin joka arkiaamu Konalasta ja vaihdoin Pitäjänmäellä toiseen, Espoon suuntaan menevään autoon. Noin niin kuin normaalisti. Nythän olin menossa Kamppiin ilman vaihtoja. Vaan kerropas se omista toilailuistaan vähän ärtyneelle minulle, joka vaistomaisesti nousi bussista pois tapansa mukaan Pitäjänmäellä.

Uskomattoman dorkaa. Paukutettuani päätäni pysäkkitolppaan, (samaan suuntaan, missä äskeisestä bussistani näkyivät enää perävalot) minuutin verran, päätin yksinkertaisesti rauhoittua ja jäädä odottelemaan seuraavaa autoa. Sellaisen oli määrä saapua 12:40. Varoitin puhelimella kaveriani, että vähän myöhästyisin. En viitsinyt sanoa olevani aika paljonkin myöhässä, ettei hän päättäsi siirtää koko juttua toiseen päivään. Puhelimeni piippasi jatkuvaa varoitusta heikosta akusta.

Bussi saapui 12:39. Hyvä enne, olin saanut minuutin aikataulua kiinni. Auto nylkytti aikansa, ja saapui Kamppiin vähän yhden jälkeen. Talsin viivasuorana Kampin Anttilaan viihde-elektroniikkaosastolle. Ei löytynyt nauhaa. Kävin Mustassa pörssissä, ei löytynyt sieltäkään. Myyjä vihjaisi, että sen verran vanha formaatti on kyseessä, että luultavasti vain Stockmannilta sellaisen vielä voisi löytää. Arvatkaapa, oliko kello jo paljon? Eipä siinä mitään, soitin kaverille, että vielä menee tovi, ja lähdin tallaamaan Stockan suuntaan. Puhelimeni tuossa vaiheessa hyytyi kesken puhelun, mutta mitäs siitä, olinhan saanut asiani sanottua.
Nauhakin löytyi, helpotus. Talsin takaisinpäin kaverini työpaikalle. Kello oli jo yli kahdesta, ja kyseinen toimistotalo meni lauantaisin kahdelta kiinni. En siis enää päässyt sisälle.

Mutta älkää vain luulko, että tämä jäi tähän! Ehei... nokkelana kaverina jäin odottelemaan, että joku työntekijä tulisi ulos, ja minä pääsisin livahtamaan samassa ovenraossa sisään. Näin kävikin. Ryhmä naisia tuli ulos, ja minä iloisesti heitä tervehtien astelin omistajan elkein sisälle aulaan. Hissi ei enää kulkenut ilman avainta, joten kompuroin porraskäytävään. Tein raskaan reissun rappusia kuudenteen kerrokseen, missä tiesin kaverini työpisteen olevan. Nythän vain oli niin, että en päässyt myöskään porraskäytävästä sisälle ilman avainta. Kokeilin kolkuttaa oveen muutaman kerran, mutta haudanhiljaisuutta sain vastaukseksi. Tartuin puhelimeeni - turhaan, sehän oli jo äsken sammunut virran puutteesta. Päästin pari ärräpäätä ja paukutin päätäni seinään minuutin verran. Ei kun matkaan takaisin alas. Nyt aloin jo itsekin uskoa, ettei homma tänään hoituisi.

Vaan pahin oli vielä edessä. Ulko-ovet olivat myös menneet kahdelta automaattilukkoon, enkä päässyt enää ala-aulasta pois. Uskomatonta. Siinä nökötin kuin tikku tortussa, pääsemättä aulasta yhtään mihinkään. Koko talo oli ilmeisesti jo täysin tyhjä.

Jonkin aikaa etsin muita ulospääsyreittejä, mutta ei sellaisia ollut. Joutuisinkohan odottelemaan teollisuusvartijoita? Se tarkoittaisi luultavasti pidätystä? Ehkä, mistä minä sellaista tietäisin. Päätin kuitenkin, että täältä on päästävä nopeasti pois. Ensin paukutin päätäni aulan pylvääseen minuutin verran, sitten istuin lattialle selvittämään tilannetta itselleni. Ajattele järkevästi – älä sekoa, ajattele järkevästi – älä sekoa.

Nousin ylös, ja aloin etsiä oven läheltä hälytintä, tai jotakin. Ei löytynyt, mutta siellä oli kyltti, jossa neuvottiin ongelmatapauksessa ottamaan yhteyttä vahtimestariin. Huh helpotusta. Paitsi… puhelimenihan oli edelleen tyhjä. Ajattelin, että kyllä se vähän levättyään kestää sen muutaman sekunnin, jonka tähän tarvitsen. Suunnittelin sanovani näin: ”Apua, jäin lukkojen taakse ....katu 12 A oven taakse, akku loppuu”. Ehkä tuo olisi onnistunutkin, mutta olin vast’ikään vaihtanut puhelintani, enkä heti muistanut uuden luurini pin -koodia. Ehdin juuri näpytellä sen kolmasti väärin, ja saada puhelimeni lopullisesti lukkoon, kun se myös lopullisesti virran puutteeseen mykistyi. Paukutin päätäni lasioveen minuutin verran. Alkoi myös pahasti pissittää.

No sitten tämä ylikylän MacGyver sai seuraavan ideansa. Aloin houkutella ihmisiä lasioven läpi lähemmäs, jotta saisin jonkun soittamaan minulle apua. Valitettavasti heilumiseni sai aikaan vain sen, että ihmisillä tuli entistä kovempi kiire karkuun. Vihdoin yksi vanhempi herrasmies tuli lähemmäs ja sain huudettua hänelle asiani. Kirjoitin puhelinnumeron lapulle ja näytin sitä ikkunan läpi. Herra soitti lyhyen puhelun ja huusi sitten jotakin, jonka olin kuulevinani näin: ”Joku lähtee tulemaan Järvenpäästä”. Herran pieksut, Järvenpäästä?? Olin niin äimänä, etten osannut solkata kuin lyhyen kiitoksen ja tuuperruin takaisin lattialle. Sieltähän menisi toista tuntia saapua avaamaan ovi. Paukutin päätäni lattiaan minuutin verran. Pissihätä oli jo aika kova.

Niinhän siinä sitten kävi, että reilun tunnin kuluttua talonmies Järvenpäästä saapui. Juuri ennen kuin ehdin sotkea itseni. Onneksi hän ei ollut pahantuulinen. Päinvastoin, viikonloppuhälytyksistä hän sai kuulemma 100 euron korvauksen. Minun piti vain maksaa käteisenä tai kuitata kirjallisesti, kuka maksaa. Rahaahan minulla ei ollut, joten kirjoitin tarjottuun kaavakkeeseen kaverini osaston, ”Research center” ja perään signeeraukseni niin epäselvästi, ettei sitä lukisi apteekkarikaan. Sitten ryntäsin ulos koristepensaan taakse ja aloin lorottaa. En ollut kovin suojassa, mutta hätätila oli liian kova.

Äsken vielä niin rauhallinen talonmies vetäisi tempustani herneen nenäänsä, ja alkoi huutaa. Kailotus tietysti keräsi tempulleni lisää huomiota ja katsojia. Jos siinä paikassa olisi ollut maanrako, niin tiedän mihin olisin vajonnut. Suoritin toimen kuitenkin loppuun ja lähdin talsimaan bussiasemalle. Taakseni katsomatta ja korvaani kiukkuiselle talonmiehelle lotkauttamatta häivyin pihasta. Alkoi sataa, harmi, että minulla ei ollut takkia, olisin voinut välttyä saamaltani flunssalta. Astuin ensimmäiseen bussiin joka vei edes suunnilleen kotini suuntaan ja päätin, että tätä tarinaa en koskaan kertoisi kenellekään.

Vaarattomia tulitikkuja

2008-06-09T01:30:00.001+03:00

Minulla on vuosikymmeniä pyörinyt kirjekuori, jonka sain lahjaksi iäkkäämmältä sukulaiseltani. Se on täynnä tulitikkupunttien etikettejä. Olen ollut siinä käsityksessä, että kokoelma on alunperin ollut isäni (miksi ihmeessä en ole koskaan kysynyt?), joka on sen aikanaan lahjoittanut nuoremmille lapsille. Jos näin on, täytyy etikettien pääosan olla peräisin 40- ja 50-luvuilta. Tässä kuvassa muutama.
Kyse siis tosiaan on punttien (10 askin pakkaus) etiketeistä. Kokovertailun vuoksi vasemmalla alhaalla uudempaa perua oleva tikkuaskin etiketti.

Kaikenlaista ihmiset keräilevät. Mutta onkohan tällaisista tiedossa mitään luettelointia tai onko näille olemassa jotakin oikeaa arvoa? Tyyliin, tuo on vuodelta 53 ja arvokas, mutta tuo on vuoden 48 bulkkituote, eikä kiinnosta ketään.

The Nuuksio Witch Project - raportti

2008-06-07T22:24:00.031+03:00

Tässä lyhyesti, mitä kaikkea ESCin kesäretkellä Nuuksiossa sattuikaan.

Matkalle liityttiin kaikista listassa mainituissa solmupisteissä. Minä ja Jouni nousimme junaan Leppävaarassa, Markus Jukka S. ja Sanna liittyivät mukaan Espoon keskuksessa. Jukka H. yhytti meidät jossakin kesken bussimatkan, ja Emma kävelymatkalta pääleiriin. Vielä Juha ja muutama muu löysi tiensä lerillemme omia reittejään.

Tietenkin mukanamme oli myös myös Dosentti Arimo Kaskelotti, joka esitteli meille legendaaristen elokuvien, kuten Saturnuksen Sotavaltias, Kalliovuorten Prinssi ja Atlantiksen Jumala, kuvauspaikkoja.

Dinosaurusten läsnä olosta oli runsaasti todisteita. Muiden muassa kyltti, jossa muistutettiin luontopolulla liikkuvista vaaroista, sekä raastettu puu, josta löytyi tyrannosauruksen puremajälkiä.

Dinosauruksia ei kuitenkaan nähty, ennenkuin piipahdimme Dosentin kanssa Saturnuksessa. Jo loppuu alakerran naapurin elvistely siitä iänikuisesta Latvianreissustaan, hähää. Tässä vastaamme astelee ilmielävä velociraptor! (Jos kuva ei "aukea", suosittelemme katsomaan elokuvan Saturnuksen Sotavaltias).

Pääleirillä oli alkuun hyvin rauhallista. Luonto oli kauneimmillaan, mutta maisemien mahtavuus ei kunnolla kameran kaksiulotteiselle muistikortille tallennu. Nämä näkymät pitää käydä kokemassa. Makkara ja moni muu krilliherkku maistui. Tunnelman piti arvokkaana hänen majasteettinsa "The King of Rock 'n' Roll" Elvis Presleyn muotokuva.

Siinä vaiheessa, kun aloimme häiritä itse Nuuksion Noitaa, alkoi leirillä tapahtua kummia. Ilmassa oli mustaa ja valkoista magiaa sekä nuotion savua. Minulle ilmaantui ennustajan lahjoja ja makkaravartaat leimahtivat kesken grillauksen palaviksi risteiksi. Yksi nuotiohalko ei suostunut kääntymään, vaikka sitä kuinka heitettiin ympäri! Filmikamera tallensi näitä kammottavia ennustuksia, outoja ilmiöitä, mystisiä talismaaneja, jne, jne.

Kuvattu filminauha ei esikuvastaan poiketen kadonnut, siitä lisää jossakin sopivassa tilaisuudessa. Juuri nyt en vain ole ihan varma, missä se on. Paitsi lyhennelmänä You Tubessa. Suurin osa matkalle lähteneistä pääsi hengissä takaisin sivistyksen pariin. Ekat jatkot olivat Leppävaarassa, vanhassa kantapaikassamme Harakanpesässä. Mahdoliset toiset jatkot sitten vielä... ties missä. Kiitos mukana olleille. Ensivuonna uudet kujeet. Paljon on puhuttu Leppävaaran kallioluolissa sijaitsevasta laboratoriosta, vieläköhän siellä on WWII sotilaita vahdissa? Ehkä otamme selvää.

Pikavisiitti sinne ja takaisin

2008-06-01T23:35:00.018+03:00

Käväisin kotipuolessa viikonloppuna, kun oli pikkuserkkuni ylioppilasjuhlat. Sukulaisiin tulee nykyisin pidettyä tosi heikosti yhteyttä. Etenkin kun asun niin kaukana kaikista. Oli oikeastaan ihan ihmeellisen piristävää nähdä kaikki vanhat tutut ihmiset, jotka lapsuudessani olivat enemmän tai vähemmän läsnä useita kertoja vuodessa. Nykyisin saman ryhmän tapaa ehkä kerran kolmessa tai neljässä vuodessa, ja niistäkin puolet ovat niitä surullisia juhlia.

Nyt ei ollut surujen aika. Päivän juhlittu sankari Jenni osoittautui lukuisten seinillä roikkuvien taulujen perusteella melkoisen taitavaksi maalariksi. Taidan pistää neidin tulevan taiteilijauran tarkkailun alle.

Ja kun kerran elokuvien kuvauspaikat ovat vähän niinkuin tapetilla, kävin ohikulkeissani yhdellä kotimaisen elokuvan uusklassion tapahtumapaikalla. Tunnistakaapa leffa. Tuo jälkimmäinen kuva on kauempaa, mutta saattaa antaa vihjeen siitä, missäpäin Suomea ollaan. Sitten vain arvaamaan :)

Vanhempieni luona en kerinnyt paljon muuta kuin kääntyä. Mutta sen verran ehdin, että kaivoin komeroista vanhoja sarjiksia, jota en ollut vielä roudannut Helsinkiin. Kaikkea kummaa sitä löytyikin. Miksi ihmeessä edes omistan (kehtaako tätä kertoakaan) Vicky -lehden vuosikerran 1961? Masi pokkareita kulkeutui mukanani etelään 30 kappaletta ja James Bond -lehdet suunnilleen kaikki.
Mukavien löytöjen sarjaan kuuluivat kaikkien aikojen ensimmäinen Vaaleanpunainen Pantteri, 1974-1, joka puuttuu useista sarjishinnastoistakin, sekä nippu Hurja Länsi lehtiä, jotka olin muistanut myyneeni pois. Ei Jonah Hexiä niissä valitettavasti.

Niin, ja luin "Minä ja Morrison" junamatkalla. Sanokaa mitä sanotte, sehän oli hyvinkin 50 senttinsä väärti (haluaako joku ostaa eurolla?) Sieluni silmät kylläkin näkivät Millan enemmän Katan, kuin Irinan näköisenä. Sen verran omaelämän tilitystä oli rivien välistä havaittavissa. No jaa, ihmissuhteiden ulkopuolinen iso juoni oli aika yliampuvan ääliömäinen. Hittoako ydinpommi tekee ihmissuhdedraamassa? (Tulkitkaa tuo viimeinen vaikka metaforaksi). Tämän kirjasyrjähypyn jälkeen täytyy palata rankemman scifin pariin. Ettei kukaan vain luule, että olisin muuttumassa lälläriksi.

Minigodzillado – pienimmän riesan tie

2008-05-28T22:22:00.011+03:00

Esittelen teille ihan itse keksimäni itämaisen filosofian.

Se ei ole japanilainen Judo – Joustava tie, joka keskittyy henkiseen kehittymiseen. Se ei ole myöskään korealainen Taekwondo – Jalan ja käden tie, joka on toista vastaan suunnattu taistelulaji. Ehei, kyseessä on Minigodzillado - Pienimmän riesan tie.

Joku ymmärtämätön turhan vouhkaaja voi sekoittaa tämän laiskuuteen, mutta siitä ei missään tapauksessa ole kysymys. Kyse on tarpeettoman rasituksen välttämisestä ja turhan energian kuluttamisesta. Säästyy aikaa, vaivaa ja usein myös rakkolaastareita. Maapallokin pelastuu siinä sivussa. Minigodzillado on oikeastaan tila, jossa kaksi puolta on harmonisessa tasapainossa, rasitus ja saavutus. Ihan niin kuin tässä toisessa, olikos se nyt Chop suey –filosofiassakin, siinähän ovat nämä kaksi puolikasta king ja kong, jotka ovat yhdessä enemmän kuin vain mitä puolikas on yksin.

Minigodzillado -filosofian mukaan yhden pysäkkivälin kulkeminen bussilla on hyvä ajatus, mikäli siitä ei tarvitse erikseen maksaa, tai jos pysäkkiväli on pitkä, tai jos sää on kehno. Aijai, jos peräti kaksi näistä tapauksista sattuisi yhteen, olisi pysäkkivälin kävely paitsi filosofian vastaista, myös luokattoman tyhmää.

Entäpä jos jääkaapista löytyy tuoreita perunoita, sipuleita, porkkanoita, sekä paketit possun ja naudan paistia, sekä laakerinlehti ja pippurimylly. Toden totta, kaikki karjalanpaistin ainekset! Nälkäkin on kova. Mitä siis tekee Minigodzilladon harras harjoittaja ensimmäiseksi?
Aivan oikein, tilaa puhelimella pitsaa. Karjalanpaistin valmistus vie vähintään kaksi tuntia. Kyllä joku muu kuitenkin nauttii ruoanlaitosta - molemminpuolinen hyöty ja silleen. Paisti on lisäksi yleensä valmistettu lihasta, hyi.

Lähiposti on 1 km päässä, mutta raitiovaunupysäkiltä perille on 200 m kävelyä. Toinen posti on 7 km päässä, mutta spora vie ihan ovelle saakka. Kummassa pisteessä siis on viisasta käydä? Olisihan ihan hassua ja tuhlausta jäädä kyydistä pois lähipostin kohdalla. Matkaa jatketaan tietenkin kauemmas, jotta ei tarvitse kävellä pakettien kanssa ylimääräistä. Pelkästään fiksua, eikä lainkaan laiskaa.

Mutta ei tämä aina niin yksinkertaista ole. Joskus kun on saanut sohvalla tosi mukavan asennon (tarkoitan siis todella sellaista ”tyynytkin huolellisesti sormenpäillä pöyhitty” -mukavaa, en vain normaalia ”olenpas retkahtanut nyt tähän” –mukavaa), ja telkkarista tulee Arto Nyberg -show. Toiselta kanavalta tulisi Frasier, mutta kaukosäädin on television päällä yli kolmen metrin päässä. Uhraatko asentosi ja käyt hakemassa säätimen, vai kelpuutatko Nybergin, koska Frasier on joka tapauksessa uusinta? Jaa’a helppoa ei ole meillä itämaisen filosofian harjoittajillakaan - jatkuvia isoja valintoja ja asioiden huolellista puntarointia.

Ne jotka pelkäävät

2008-05-27T22:16:00.009+03:00

Kauhunovelli, jota en suosittele luettavaksi kenellekään. Tämän jälkeen palaan positiivisempiin teksteihin.

Ne jotka pelkäävät

Vanha taiteensuosija Andy piti alakaupungilla pientä outoa antikvariaattia, jonka valikoima oli aikojen saatossa erikoistunut ja muuttunut hyvin paljon samaan aihepiiriin keskittyneeksi. Kirjojen, ja niiden ohessa kaupattavan taiteen yhteisenä teemana oli magia ja kauhu. Andyn vakituinen asiakaspiiri oli kaiken kaikkiaan varsin tiivis ja suppea. Satunnaiset kirjakauppa-asiakkaat kävivät synkässä puodissa usein vain lyhykäisesti kääntymässä, eivätkä toiste palanneet.
Vanhojen kirjojen lisäksi Andylla oli tarjolla myös uutta ja tuttua tuotantoa, mikä olikin välttämätöntä, sillä se muodosti lähes kaiken todellisen myynnin. Vanhat harvinaisuudet olivat arvokkaita, ja liikkuivat hyvin vähän. Näytteillä olevien artikkeleidensa lisäksi hän säilytti muutamia teoksiaan kassakaapin suojassa. Niitä hän ei yleensä suostunut edes esittelemään tavallisille asiakkailleen. Huhujen mukaan kätkettyjen kirjojen joukossa oli kiellettyjä magiateoksia, vaikkakin useimmat pitivät kiinnostusta herättävää kassakaappia vain mainoskikkana. Oli räntäsateinen aamu ja Andy oli juuri avannut puotinsa. Hänellä oli ilkeä aavistus siitä, että tästä päivästä seuraisi pahaa.

Mustaan päällystakkiin sonnustautunut hahmo asteli kiireisin, kiukkuisen oloisin askelin kohti Andyn kauppaa. Hän pysähtyi sisäänkäynnin eteen, kopautti loskat kengistään ja kiskaisi oven terävästi auki. Kauppias tunsi aamun ensimmäisen asiakkaansa ja tervehti omalla kuivalla tervehdyksellään, -Hmmp… Mappe.
– Huomenta itsellesikin, tämä vastasi sarkastisesti. Hän kaivoi kastuneen takkinsa suuresta taskusta kirjan ja iski sen myyntitiskille. Andy mulkaisi kirjaa ja valmistautui sähäkän ystävänsä kiukunpurkaukseen.
– Mitätön kirja jälleen, Mappe sihahti. – Toivottavasti löydät tänään jotain parempaa.
Andy tarttui nollattuun kirjaan ja mumisi, – Useimmat ovat pitäneet Clive Barkerista.
– Aivan liian siloista. Tiedän että sinulla on parempaakin.
Mappe osoitti sormellaan kassakaappia. – Tuolla on varmasti Necronomicon, myy se minulle! – Oikea Necronomicon, hän vielä tähdensi.
Andy ei reagoinut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan käveli nahkatossut puulattiaan tupsahdellen tiskinsä takaa hyllyille. Mappea selvästi härnäsi se, että Andy vaikeni kassakaappikirjoista. Mappe janosi aitoa kauhun tunnetta ja oli valmis kohtuullisen suuriinkin uhrauksiin sitä saadakseen. Normaali kirjallisuus ei hänen kovaksikeitettyjä hermojaan enää pystynyt ravistelemaan. Hänellä oli kasvanut himo johonkin suurempaan ja kuumempaan. Ainoa asia, joka häntä tällaisina huonoina päivinä jaksoi säväyttää, oli kaupan seinällä roikkuva tummaa verta tihkuva öljymaalaus, jossa lauma helvetillisen näköisiä hahmoja julmasti viilteli avutonta ihmishahmoa, joka oli seisahtunut isohkon peilin eteen. Pirujen silmien elävä kiilto, silmistä ja kurkusta tusuava veri ja ihmisen kasvoilla paistava kaamea tuska suorastaan hehkui kuoleman läheisyyden kiimaa. Kovin pitkään Mappe ei kyennyt kuvaa tuijottamaan, koska hän aina vähitellen alkoi nähdä itsensä yhtenä makaaberin taulun julmista demoneista. Tunne oli ahdistavan oksettava, mutta samalla yhtä lailla vaarallisen himottava. Omalla tavallaan se houkutteli hänet kerta toisensa jälkeen takaisin tähän pieneen antikvariaattiin. Andy ei suostunut kertomaan, kuinka paljon kuvasta halusi. – Kun oikea ostaja tulee, ei raha enää kauppaa ratkaise, oli hän toistuvasti todennut.

Andy kurotti ylhäältä pehmytkantisen teoksen ja tarjosi sitä Mappelle. – Straub on...
– Vähät Straubista, Mappe hiiltyi, läpsäisi torjuvalla eleellä tarjotun kirjan Andyn kädestä. Nide lennähti taidejalustaa päin, ja pudotti alas esillä olleen mustaan kiven. Kivi tipahti ääntä päästämättä parketille. Andyn silmissä leimahti äkäinen tukahdutettu raivo, kun hän kykki nostamaan kiven takaisin paikalleen. Mappe oli ihmeissään, sillä kaikesta näki, että kivi oli äänettömyydestään huolimatta varsin painava. Sanojaan hilliten Andy käveli kassakaapilleen ja alkoi pyörittää lukon avaavaa numerosarjaa. Mappe toipui äkillisestä hämmästyksestään ja takelteli anteeksipyyntöä. Hän nosti hyljeksimänsä kirjan lattialta ojentaakseen sen nätisti takaisin Andylle. Tämä torjui kirjan, ja narautti kassakaapin oven auki. Mappe erotti kaapissa ainoastaan neljä nidettä ja muutamia krusifikseja ja medaljonkeja. Andy otti kaapista mustapunaisen teoksen ja sulki teräsoven. Hän ojensi kirjan Mappelle ja totesi, -Siinä varmasti riittävä. Kymppi.
Mappe otti kirjan käteensä ja maksoi sen hajamielisesti. Opus oli ohut ja tukevakantinen, nimeltään "Ne jotka pelkäävät". Kansissa oli kauniita ornamentteja paksuina kohokuvioina. Mappe oli vielä vähän typertynyt, eikä osannut innostua merkillisestä ostoksestaan, vaan poistui vaisuna takaisin räntäsateeseen.

---

Mappe sammutti huonevalaistuksen, ja istahti mukavalle nojatuolilleen pienen jalkalampun valoon. Koti oli tyhjä ja hiljainen. Kauhun himo oli takertunut Mappeen luultavasti korvaamaan tunneköyhää arkielämää. Ajan yksitoikkoinen lipuminen nosi oudolla tavalla pintaan jonkin vaikeasti määritettävän halun. Sielun pienet lokerot vaativat järkkymistä, ravistusta, joka tuntuisi. Mutta millaista? Sitä ei Mappe ollut vielä onnistunut itselleen selvittämään. Ehkä tämä kirja vihdoin tarjoaisi sitä.

"Ne jotka pelkäävät" viritti sopivan tunnelman jo nimellään. Mappe lipaisi huuliaan ja avasi teoksen pimenevässä illassa turvallisen kotinsa suojissa. -Andy taisi kerrankin uskoa mitä minä halusin, hän tuumasi itselleen.

Kirja alkoi rauhallisesti henkilökuvauksilla ja johdannolla. Päähenkilönä ollut nuorimies sai haltuunsa teoksen nimeltään "Ne jotka pelkäävät". Nuorukainen upposi kirjan viehkeään kutsuun, kunnes teksti alkoi kivuta ulos tarinasta, lukijan todellisuuteen. Kirja manasi pahantekijöitä lukijansa kimppuun, eikä tämä kohta enää erottanut, tapahtuivatko asiat kirjassa, vai hänen omassa elämässään. Mappe hikoili ahmiessaan rivejä. Selostukset olivat vaikuttavia.
– Pelkoako? Ethän vielä voi sitä tuntea. Sinä halusit lukea jotakin erikoista, halusit lukea jotakin pelottavaa. Voisimme opettaa, miten luettavan voi kokea kaikilla aisteillaan. Haluatko oppia? Haluatko? Oletko kypsä ymmärtämään miten tuntoaistilla voi lukea? Onko mielesi riittävän avoin vastaanottamaan? Tule mukaamme kokeilemaan, tuntemaan miten täyttymys saavutetaan.
Mappe hätkähti. Aivan kuin kysymykset olisi osoitettu juuri hänelle.
–Sinulle me puhummekin. Taidat vasta ymmärtää!
-Sulje korvasi!
Kuuntele huminaa, tunnethan toki huminan, joka ärsyttää aina kun on hiljaista. Aina kun on hiljaista ja muistat sen, huminan. Eikö korvissasi juuri nyt vähän vingu? Varmasti vinkuu. Pysähdy. Älä lue hetkeen. Onhan ympärilläsi hiljaista. Vain tuo outo humina korvissasi. Hiljainen. Se ei koskaan lakkaa - ei koskaan. Se kasvaa ajatellessasi. Kellon nakutus. Eikö ärsytäkin? Varmasti. Ehkei vielä äsken, mutta nyt kun sitä ajattelet. Onpa kellossa kova ääni. Entä se outo risahdus? Tunnistitko? Kohta se kuuluu taas. Kukahan se on... tai mikähän se on? Me?

Mitä me muka olemme? Olet itse tuonut meidät kotiisi! Tiedätkö, mitä me haluamme? Etsimme pelkoa, juuri nyt etsimme sinun pelkoasi. Se on sinussa parasta - pelkosi. Aah, sitä janoamme. Siitä haluamme nauttia. Pelosta. Pelosta paikassa, jossa muuten on niin turvallista. Kotona. Paikassa jonne olet tuonut vieraita. Vieraita, joita et kotiisi halua. Vieraita, joista on vaikea päästä eroon!

Verta!
Sitä voi juoksuttaa niin monella tavalla. Leikkaamalla varvas auki. Pöydän alla. Kun et voi estää. Viiltää selkään? Viiltää terällä selkään. Takanasi. Piikkin voi tunkea jalkapohjiin tai kynsien alle. Tai silmään! Miltä tuntuisi jos pistäisimme piikin silmään? Suoraan pupillin läpi, törröttämään. Luuletko että olisi tuskaista? Luuletko että nauttisimme?

Odota tulemme lähemmäksi. Ethän hätkähdä pientä tuulenvirettä? Luomme sellaisen aina liikkuessamme, hennon vireen jaloissa. Se on ainoa merkki siitä että olemme lähelläsi. Suljetussa huoneessa. Kylmät väreet risahdus ja tuulenvire. Sinulla on hyvin irtikiskottavat kynnet. Keskitytkö aina yhtä tiiviisti kuvaruutuun? Näyttöruuttun? Silloinkin, kun pitäisi olla valppaana, ettei kukaan ole takanasi? Mappe? Ei Mappe tähän tarinaan enää kuulu!

TAKANASI

Ahh hahhhaaahaaaa… härnäystä!

Käykö joskus mielessäsi, että tämä on tapahtunut aikaisemminkin? Tiedätkö joskus etukäteen mitä tulee tapahtumaan? Verhojen raotusta. Enteitä! Eikö olisi hyvä tietää asioita ennakolta? Mitä haluaisit nähdä? Lottonumeroita? Voi miten latteaa! Toki osaat keksiä parempaakin. Haluaisitko nähdä kuolemasi? Onko se rauhallinen? Rauhallinen kuolema lakanoiden välissä? Haluaisitko itse päättää miten kuolla? Ajattele jotakin kuolintapaa! Toteutamme sen heti, kun lakkaat sitä ajattelemasta. Se on piinaavan mukavaa. Joudut ikuisesti ajattelemaan kuolemaasi, jotta me emme toteuttaisi sitä. Valitse nyt sopiva tapa. Nyt. NYT. Vai yritätkö olla ajattelematta mitään? Onko se lihakoukkujen iskeytymistä jalkoväliin ja kurkkuun? Ketjujen kiristymistä, kaulan venymistä, jalkojen pettämistä, roikkumaan nostamista, lihan repeilyä, tuskaa TUSKAA! TUSKAA!

Onko kielesi kuivan tuntuinen? Taitaa olla. Käy vähän juomassa. Riipaisemme niskaasi kun käyt keittiöön. No mene nyt. Pikku riipaisu vain. Kevyt kosketus, tuskin huomaat... niskassasi. Et lähde? Mikset? Eikö jano vaivaa? Kuiva kieli varmasti häiritsee. Me katselemme sinua, vaikket sinä kuuntelisikaan meitä.

Meistä tietäminen on vaarallista. Meitä pelkääminen vielä vaarallisempaa. Ei ole kivaa kiusata sellaista joka ei tiedä. Tuhlausta. Sinulle voimme tuoda tuskaa. Haa, seuraamme sinua aina, odota meitä aina. Pelkää meitä, niin emme eroa eläessäsi. Saat olla kaunis pieni uhri. Ne jotka pelkäävät, pääsevät leikkiimme uhriksi. Teemme mitä et tahdo. Kunhan vain pelkäät. Jos haluat nähdä meidät, käy peilistä katsomassa. Kyllä sinä meidät erotat. Käy eteiseesi. Käy peilisi eteen, ja sano mitä näet takanasi? Juuri sen eteisen peilin eteen. Mene nyt. Etkö uskalla? Nyt kun tunnet meidät, etkö halua myös nähdä meidät? Mene nyt. Olemme siinä selkäsi takana! Siellä me olemme vaikka et menisikään! Katso peiliisi ensikerran kun kävelet siitä ohi. Voimme olla ensin vähän hämyisiä, mutta näymme paremmin kun peiliin katsoessasi sanot sanan Atsaruet. Atsaruet!

Joudut vielä kulkemaan peilin editse, ja silloin…

ATSARUET

Muistakaa Päivärinnan tapaus 1975

2008-05-25T01:59:00.002+03:00

Ruotsi voitti meidät Euroveisuissa, siksipä muistin virkistykseksi, mitä muuta pahaa ruotsalaiset ovatkaan meille tehneet.

Päivärinnan tapaus 1975

Elokuun 15. 1975. Gögborg, Ullevi. Ilta on juuri alkanut viilentyä Stadionin hikisessä noidankattilassa, jossa suomalaiset gladiaattorit ovat jo kolmatta päivää nöyryyttämässä ruotsalaisia Finnkampenissa.

Alkamassa on yksi Suomen triumfilajeista, 5000 m juoksu. Matkaan on tarkoitus lähettää ylivoimainen voimakolmikko: Ari Paunonen, Lasse Orimus ja Lätsä-Pekka Päivärinta. Kaikilla on kauden tilastoajat yli minuutin parempia kuin ruotsalaisjuoksijoilla. Mielessä siintää vielä viimevuotinen teurastus, jossa koko Suomen joukkue ohitti ruotsalaiskolmikon kierroksella jo neljän kilometrin kohdalla. Tänä vuonna on ruotsalaisten joukosta noussut sentään Bengt Nåjde, joka saattaa säästyä kierroksella ohittamisen häpeältä.

Mutta voi, Svedulandian soppatykistä on levinnyt pöpöjä, jotka vetävät Orimuksen ja Paunosen mahat ruikulle. Heillä ei ole asiaa lähtöviivalle. Suomi tarvitsee nopeasti pari uutta miestä. Ollaan jo viimeisessä illassa, eikä paikalla enää ole ketään esimerkiksi eiliseltä kympiltä. Radalle hätistetään vielä teini-ikäinen Ismo Toukonen, joka on edellisiltana ollut varmistamassa Tapio Kantasen kanssa kaksoisvoittoa esteissä. Näin huolimatta siitä, että vastassa oli ollut kotiyleisön uusi suursuosikki, vast’ ikään kaksi maailmanennätystä naputtanut Anders Gärderud. Toinen paikkaaja on lähes tuntematon Martti Vainio. Tällä alimatkallaan on Vainiolla kuitenkin noteeraus 13.45, jolla hän alittaa Ruotsinennätyksen. Aika on peräisin Vainion omasta harjoituspäiväkirjasta, joten tämän päivän kunto viidelle tonnille vähintään epävarmaa. Lätsä-Pekan voitto on sentään auralaiseen graniittiin hakattu. Muut kisaavat enintään kakkossijasta.

Kello lähenee kahdeksaa. Lähdön on tarkoitus tapahtua 20.05, illan viimeinen kenttälaji seiväshyppy on edelleen käynnissä. Kalliomäki nojailee seipääseensä, odottelee sopivaa tuulirakoa. Hän seuraa, kuinka suomalaisjuoksijat asettuvat lähtöviivalle. Keltapukuiset paviaanit kerääntyvät arasti suomalaissoturien taakse, kuin valmiiksi häpeillen.

Lähtölaukaus. Toukonen ja Vainio singahtavat kärkeen. Päivärinta jää hidastamaan ruotsalaisia rennompaan vauhtiin. Mutta ratkaisuja ei pääse vielä tapahtumaan. Kierroksen kohdalla koko joukko on yhdessä, vielä sulassa sovussa.

Samaa tahtia jatketaan useita kierroksia. Tasainen keskivauhti enteilee loppuaikaa 14 ja puolen minuutin tietämille. Normaalisti Lätsä lämmitteleekin kovemmin ennen kuin alkaa treenata.

Kahden kilometrin kohdalla lönköttelyvauhti alkaa olla liikaa Björkqvistille, joka askel askeleelta alkaa jäädä muusta joukosta. Päivärinta huomaa tämän ja iskee pökköä piisiin. Jäntevä nuorimies - alkaa tehdä eroa muuhun joukkoon. Lätsä-Pekka vetää hetkessä 100 m keulan, mutta päättää sitten rauhoittaa vauhtiaan ja palata pääjoukkoon. Ollaan 3 kilometrin kohdalla.
Edelleen hidastellen hän antaa pääjoukon kärjen mennä edelleen. Päivärinta pujahtaa Nåjden eteen, päästäen Toukosen edellään pienelle etumatkalle. Päivärinnan nerokas taktiikka aiheuttaa vauhdin nykimistä ja epätasaisuutta. Vainio ja Bengtsson alkavat pudota joukosta. Nåjde ohittaa Päivärinnan ulkokautta ja tavoittaa nopeasti Toukosen. Päivärinta ei tätä jää katsomaan vaan singahtaa heittämällä uudelleen Nåjden eteen. Kohta alkaa sinikeltainen veri kiehua. Kaksi viimeistä kierrosta on alkamassa.

Mistä tuo ruotsalaistonttu on saanut noin paljon puhtia? Nåjde singahtaa Virenmäiseen kahden kierroksen kiriin ja hyvästelee hyytymässä olevan Toukosen. Päivärinta ei moisesta hätkähdä. Tuo nopea suomalainen, tuo ikimetsien ja soiden kasvatti, jonka järkähtämättömät askeleet ovat suomalaisessa kesässä ja talvessa raataneet kuin Jussi hallapellolla. Säästä piittaamatta on sinivalkoinen sisupussi vuodattanut lenkkipolulle hikeä ja sappea. Nämä sitkeät askeleet ovat kaksi vuotta aiemmin tuoneet Suomeen kautta aikojen ensimmäisen maastojuoksun maailmanmestaruuden. Kuin nuori hirvi pitkällä loikalla nousee Päivärinta Nåjden rinnalle ja ohikin, kun vielä on puoli kierrosta maaliin. Raivostunut ruotsalainen tuuppaa Päivärintaa selästä. Lätsä-Pekka horjahtaa ulkoradoille ja menettää rytminsä. Nåjde saa hetkessä kymmenen metrin etumatkan. Mutta Päivärinta ei anna periksi. Kuin Felix kissa hän nousee tuhkasta ja ampaisee sellaiseen kiriin, ettei sitä ole nähty sitten Rooman kasisatasen ja Markku Taskisen. Päivärinta nousee askel askeleelta kohti Nåjdea. Jäntevä suomalainen saavuttaa riutuneen vastustajansa ja viimeisillä metreillä askeltaa ohi. Vielä yrittää epätoivoinen Nåjde tarttua Päivärintaa rinnuksista, mutta Lätsä-Pekka pitää pintansa ja kevyesti läpsäyttää paitaansa hapuavan käden takaisin. Päivärinta on ykkösenä maalissa.

Illan valtias Päivärinta lähtee kunniakierrokselle ruotsalaiskatsomon mourutessa ja suomalaiskatsomon hurratessa. Pari rohkeaa suomalaista hyppää baarikatsomosta Lätsä-Pekan seuraksi kiertämään. Voitto on sillä minne se kuuluukin, suomalaisilla.

Nåjde ontuu nyyhkien kapteeninsa luo. Pyyhepäinen Ricky Bruch taluttaa itkupillin tuomariston tykö. Tuomariston ruotsalainen puheenjohtaja kuuntelee vuodatusta ja tekee sen, mitä ei koskaan olisi pitänyt tehdä. Ei näin voi käydä... mahdotonta.

Päivärinta hylätään!

Ja voi saatana, kun tieto kantautuu joukkueemme korviin. 23 kertainen Suomenmestari, Tainionkosken Sfinxi, Ossi Karttunen lähtee siltä seisomalta kuristamaan tuomaristoa. Tarvitaan moukarinheittäjä Harri Huhtalan ja kuulamörssäri Reijo Ståhlbergin väliintulo, jotta säästetään kapteenimme murhan teolta. Sen verran kuitenkin ehtii mennä tuomaristolta vetelät punttiin, että he joutuvat pitämään hätäkokouksen. Ulrika Knape meinaa katsomossa tukehtua pullasuttuun silkasta onnesta. Ympäri areenaa korkataan riemusta O’boy mansikkajuomaa.

Oikeusmurha! Ruotsalaista vittuilua! Koko maailma hätkähtää tätä vääryyttä. New Yorkia myöden painokoneet pysähtyivät, "Etusivu uusiksi, nyt ne ruotsalaiset hylkäsi Lätsä-Pekan!" Kotimaassa televisiot saavat maistaa pesäpallomailoista. Suomalaisilta on vääryydellä viety vitosen voitto. Täysin ylivoimaiselle Lätsä-Pekka Päivärinnalle ei radalla voitu mitään, svenssonit varastavat reilusti ansaitun voiton kepulikonstein. Julkeaa, vähemmästäkin on sotia aloitettu.

Ja totta kai alkaa sataa. Jotenkin ne ruotsalaiset perkeleet järjestävät senkin.

Hetken kuluttua tuomariston petollinen ja pelosta värisevä edustaja vihdoin ilmoittaa: "Nåjde hylataan myos". Päätöksellä vältytään välittömältä verilöylyltä. Pirjo Vilmi ja Mona-Liisa Pursiainen saavat pidettyä suomalaisjoukkueen aisoissa.

Mutta tämä ei jää tähän. Vääryys vielä jonakin päivänä oikaistaan. Sitä odotellessa teroitetaan suomalaisissa korvissa valmiiksi kirveitä ja vuollaan honkapuusta karstuja. Sitä päivää odottaa myös Ruotsin kansa kauhuissaan. Kerran vielä palaa oikeudenjanoinen suomalainen hakkapeliitta Ruåtsinmaalle pistämään asiat lopullisesti selviksi ja laittaa kierot naapurit vastaamaan teostaan - rikoksestaan. Kerran vielä katsotaan pohjia myöten miten on mahdollista, että Nåjde tönii ja Lätsä-Pekka hylätään. Katuvat vielä tekojaan kun loppuun asti selvitetään asia, joka suomalaisissa saloissa kiertää legendaarisella, pahaenteisellä, veret hyydyttävällä nimellään: 1975 Päivärinnan tapaus.

Löytyikö kirppareilta mitään?

2008-05-23T18:28:00.002+03:00

Ensiksi vierailin Kälviällä, jonka pääkadun varressa oli sympaattisen oloinen liike. Seinämainoksensa avulla se kertoi olevansa kirjakauppa ynnä lelukauppa ynnä pari muutakin kauppaa, joita en enää muista. Mukavan oloinen myyjä tuli tarjoamaan apuaan. Kirjoja ilmaisin katselevani, jolloin myyjä pahoitteli, että heillä alkaa olla enimmäkseen vain alekirjoja myynnissä. Isojen uutuusvarastojen pitäminen onkin niin pienellä paikkakunnalla varmasti hankalaa.
Mutta minullehan maltilliset hinnat sopivat. Myyjä avuliaasti kaiveli alekorista nähtäväksi kaikenlaista proosaa. Joukossa oli mukavasti genreäkin. Stephen Kingin Musta torni kovakantisina osat III, IV ja V. Ostin nelosen viidellä eurolla. Genren ulkopuolelta mukaan tarttui Bret Easton Ellisin Lunar Park, josta en sinänsä tiedä mitään. Amerikan Psyko aikanaan kuitenkin oli säväyttänyt kovasti. Kolmas vaihtoehto olisi ollut Juha Ruusuvuoren Kuvastaja –palkittu romaani Nokian nuoriso-ohjaaja. Mutta se jäi sinne, rajansa se on oltava ostamisellakin. Etenkin kun minulla oli vähän heikosti matkalaukkutilaa (yksi vaivainen reppu koko matkalla). Kaikki kolme olivat viiden euron kovakantisia kirjoja.

Kirjakaupan jälkeen paikkakunnalta löytyi vielä lähetyskirppari, jossa sinänsä oli paljon kirjoja, mutta suurin osa oli lajiltaan hengellistä. Huolellisen selailun jälkeen en ollut löytänyt mitään edes vähän kiinnostavaa. Sen verran pitkään olin kuitenkin hyllyjä tonkinut, että olisin kokenut moukkamaiseksi lähteä mitään ostamatta. Mukaani tarttui sitten Teräsmieheni TV-sarjan pilotti DVD. Hintaa sihen ei oltu merkitty. Ja kuten myyjä minulle ystävällisesti kertoi, paikassa oli hinnoittelu vapaamuotoista, sai maksaa mitä katsoi asialliseksi. Se valitettavasti minun tapauksessani nosti levyn hintaa. Euron olisin halunnut maksaa, mutta kantti ei kestänyt antaa alle kahta.

Kälviän jälkeen seuraava metropoli matkani varrella oli Kannus (Esko Ahon kotikulmia). Sieltä löytyi myös lähetyskirppis. Tällä kertaa pääsin paikasta hyvin nopeasti pois. Kirjoja oli vain muutama, pääosin koulukirjoja ja arvatkaa… hengellistä kirjallisuutta. Paikka myi myös uusia huonekaluja ja liinavaatteita. Ihan viehättävä paikka, mutta mitään en tullut ostaneeksi.
Kannuksesta löytyi myös ihan ehta divari. Siellä olikin mukavasti sarjakuvia (sarjakuviahan minä etupäässä keräilen, kirjat tulevat vähän niin kuin siinä sivussa). Hintapolitiikka oli aika selkeäpiirteinen, suurin osa lehdistä maksoi 2 euroa tai 5 euroa. Siinä ei tehty eroa ehjien ja rikkinäisten välillä. Toki kaikenlaisia hintoja oli, mutta nuo edustivat yhdessä varmasti 70 % kaikista. Oli elämäni ensimmäinen kerta, kun näin 90-luvun Aku Ankasta pyydettävän 2 euroa kappaleelta.
Mutta ostettavaakin löytyi. Viimeinen Zagor 1977-2, harvinaisesta päästä ja mukavassa kunnossa 1.35 €. Varmaankin on maksanut valuutanmuutoksen aikoihin 8 markkaa, niin omituinen hinta tuo oli. Paikassa oli paljon sarjakuvaseurojen (etupäässä Kupla) lehtiä ja omakustanteita, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta 2 euron kappalehinta nuhraantuneistakin piti ne poissa ostoskoristani. Wallun Kulttuurikuvasarjoja 3 upeassa kunnossa ylitti kuitenkin loistavasti ostokynnykseni. Kahdella eurolla mukaan tarttui myös Jalavan Wanhat Sarjat 6 – Kippari Kalle, mukavan kuntoisena. Ja sitten vielä 5 euron kasasta tein pari tosilöytöä. Mikki Hiiren kulta-aika 3 (hieno) ja yksi ehkä kaikkein upeimmista sarjakuva-albumeista ikinä, Jätti KAUHU kirja, tosin jo melko kuluneena kappaleena. Yhteensä siis 14 euroa, mikä pitää sisällään pienen alennuksen. Oikeasti tiedän, että tein vain erinomaisen hyviä kauppoja. Mutta en voi välttyä siltä lievästi kateelliselta ajatukselta, että eräs hyvä ystäväni olisi selvinnyt paikasta noin 2.80 eurolla, ja yhtä hyvien ostosten kanssa. No jaa…

Kokkola oli viimeinen kohteeni. Siellä suunnistin ensi isoon divariin. Jestas, että oli tavaraa, varsinainen keräilijän taivas. Hintahaitari suhteessa arvoon oli aika hulppea. Mutta eipä siinä mitään, kalliit jäivät, halpojakin oli pakko vähän jättää. Kiinnostavia löytöjä oli Aikakone lehden vuosikerran 85 kolme numeroa. Sarjakuvaosastolta mukaan tarttuivat Tardin Adele ja Hirviö 1.50 eurolla, Professori Keropää ja JÄTEVAKOOJAT 1 eurolla ja vielä retken kallein ostos, kovakantinen Teräsmies superkirja (Kuvajulkaisut 1970) 8 eurolla. Kirjapuolelta haaviin jäi kaksi ostosta. ESCin tulevaa kesäretkeä varten ostin book studion Suuren noitakirjan kahdella eurolla, se oli tosin aika kova hinta, koska kirjassa on kohtalainen vesivahinko. Toiseksi Kata Kärkkäisen Minä ja Morrison lukematon kappale 0.50 eurolla. Onhan yksi Kärkkäinen pakko lukea, jotta voi tietää, miksi häntä ei ”piireissä” kukaan arvosta kirjailijana. Minä kun en osaa kertojan taitoja kirjailijan ulkonäöstä päätellä. Paikassa oli mahtavasti vanhoja dekkareita, todellinen aarreaitta dekkariharrastajille. Myös keräilysarjakuvia oli paljon. Käymisen arvoinen paikka ehdottomasti oli ja on.

Vielä ehdin suunnistaa Kokkolan kirpparille. Sieltä ei löytynyt pahemmin kiinnostavia kohteita, paitsi Kubertin Tarzan, mutta siitä pyydettiin 6 euroa, joten ostamatta jäi.

Minä sitten kirjojeni, kansoineni, vaatteineni suunnistin lentokentälle kotimatkaa varten. Onneksi minulla oli muovipussi, johon olin tullessa laittanut lenkkarini, jotteivät ne sotke työpapereitani. Sain kuin sainkin pakattua kaiken romuni reppuuni ja tähän muovipussiin. Repun pidin käsimatkatavaroissa, mutta pussin laitoin ihan ilkeyttäni ruumaan.
Oli ihan hupaisa näky perillä, kun lentoaseman liukuhihnalta herraskansan Samsonitejen ja Louis Vuittonien seasta putkahti minun SIWA muovikassini täynnä likapyykkiä ja haisevat lenkkarit. Kukaan ei erehtynyt luulemaan omakseen.

Kummituksia ja myrkkykäärmeitä - (matkalla Keski-Pohjanmaalla)

2008-05-21T20:10:00.000+03:00

Niinhän siinä taas kävi! Kun kaverit lähtevät työmatkoille Vancouveriin tai Monte Carloon, tai jonnekin, niin mihinkäs minä? Aivan oikein, Pohjanmaan suot kutsuivat jälleen. Mutta sattuihan matkalla toki jotakin mainittaviakin juttuja.

Minulla on suunnitelmissa musavideon tekeminen Jorma Ollilan hartiat -punkbändille. Olen vähän vaivihkaa miettinyt ja bongaillut sopivia kuvauspaikkoja. Nyt sellainen, visuaalisesti täydellinen löytyi. Olin keskellä umpimetsää kahlaamassa ryteikköjen läpi autolleni (työni oli lyhykäisesti sanottuna sellaisten rautatieosuuksien katsastamista, minne ei pääse ajoneuvoilla, vaan joihin on tetsattava kävellen soiden ja lettojen läpi), kun törmäsin pieneen aukioon ja siellä hylättyyn vanhaan taloon.
Niin monta kauhuelokuvaa olen katsonut, että tiesin ulkonäöstä mökissä asuvan vähintään noitia, luultavasti myös kaunaisia hirtettyjen kummituksia. Ehkäpä vielä sarjamurhaajiakin? Talo oli kauttaaltaan ränsistynyt ja haalistunut, ikkunaruudut osittain hajonneet, sammal levinnyt kaikkialle. Pihalla oli vielä limaisen pressun alla autonraato, joka oli täysin läpiruostunut. Ainakin mitä tuulenpuuskissa lepattavien helmojen alta näkyi. Riipivän kammottava paikka. Piti hetki hyperventiloida, että uskalsin astua lähemmäs napsimaan kuvia. Koitin samalla tiirailla ikkunasta, ettei sisällä vain liikkuisi joku. Olihan paikka selvästi kuitenkin yksityispiha. Tietysti, jos joku olisi ikkunassa liikkunut, olisin paskonut alleni siinä paikassa.
No muutaman kuvan jälkeen pulsiin hakatessa noin 240 hipsin tieheni. Autoni löytyi onneksi läheltä ja pääsin "turvaan". Minua ei ilmeisesti seurattu, koska elän vielä. Pelastumistani luultavasti auttoi se, että oli keskipäivä ja aurinko korkeimmillaan.
Vaikka paikka oli visuaalisesti täydellinen, emme sinne mene kuvaamaan. Viis välimatkasta. Mökki oli liian pelottava.

Pikkuisen vähemmällä tykytyksellä selvisin seuraavasta kohteesta. Törmäsin näet ruohoaavikon keskellä komeaan kyykäärmeeseen. Steve "Crocodile Man" Irvinin intohimoisten lisko-ohjelmien innostamana päätin minäkin ottaa matelijasta mittaa. Nappasin samalaisen kepin, kuin Irvinillä on mambojensa ja kalkkaroidensa kanssa tapana, ja laskeuduin samanlaisessa hassussa asennossa (tiedät millaisessa, jos olet krokomiehen ohjelmia nähnyt) lähemmäs luikeroa. Käärme viuhui ensin puolisen metriä poispäin ja sitten päätään uhkaavasti kohottaen pysähtyi minua kohti. Oli käärmeellä uljas asento. Tuijottelimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Minä jatkuvasti hivuttauduin vähän lähemmäs, mutta sihisijä pysyi paikoillaan kuin patsas. Alkoi taas adrenaliinihiki kohota otsalleni. Hitaasti ojensin kameraani, mutta en oikein auringonpaisteessa saanut kohdistettua. Räpsin joukon kuvia, toinen toistaan lähempää. Tuijottelimme vielä tovin, mutta sitten annoin käärmeen voittaa. Vetäydyin paikalta ja päästin preerian kuninkaan rauhassa jatkamaan myrkkyisää eloaan.

Yhden yön vietin hotellissa Kokkolassa. Paikka oli rauhaisa pikkuhotelli, vaikka kaupungissa olisi ollut kunnon yökerhopaikkojakin. Minulle varauksen tehnyt hallinnon rouva vähän lähtiessäni virnuilikin, että "Olisinhan minä voinut varata NNNN:stäkin, mutta tuolla saat nukkua rauhassa". Pah, totta totisesti sainkin. Paikan nimikin oli "Tuutimiskulma", tai jotain. Aulabaarin tapaisessa kävi pari paikallista kääntymässä, mutta kahdeksaan mennessä paikka oli ihan kuollut. Lähdin lampsimaan keskustaa kohti, vaan enhän minä Kokkolaa tunne. Varmaan pari kilometriä talsin sikin sokin löytämättä mitään, mihin olisin halunnut mennä. Ajatekaa nyt. Poikamies vieraassa kaupungissa hotellissa, ja sitten pitääkin "levätä" päivän rasituksista. Turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan, totesin ja palasin hotelliini ja huoneeseeni. Tiesin, että jos olisin halunnut (pois se tietenkin minusta) jonkinlaista eroottista vipinää iltaan, olisi ainoa mahdollisuuteni maksukanavan E-4 "Doctor Screw and Giant Melons From Space".

Oli muuten huoneeni telkkarissa sisäänastuessani tervetuliaistoivotus:
"Tervetuloa herra Mätäaho".
Ehdin kerran hieraista silmiäni asian tarkastamiseksi, kun ruutu pimeni. Ja parin sekunnin kuluttua kuva palasi, nimeni oli nyt oikein. Olivat varmaan havainneet mokansa sisäänkirjautumiseni yhteydessä. Mutta mä ehdin nähdä... ja se oli loukkaus. Varastin kostoksi huoneeseen jätetyt kertakäyttöiset saippuan ja suihkumyssyn. Hah, kuka nyt saa nauraa?

Tein reisulla läjäpäin kirppari- ja divariostoja. Ensikerralla voisinkin vähän analysoida Kälviän, Kannuksen ja Kokkolan kirpparitarjontaa ja tekemiäni löytöjä.

Åcon raportti - osa I

2008-05-20T00:00:00.000+03:00

Komiasti täytyy aloittaa, joten tässä alkuosa Åcon raportistani vuodelta 2007.
Blogini on alusta alkaen ajan hermoilla.

04:00 kello pärähti korvani juuressa. Oli aika herätä, nousta ja lähteä, kohdata ystävät armaat. Oli siis torstai 18.5. ennen kukonkiekaisua. Vaikka oli torstai, oli yleinen vapaapäivä, pyhäpäivä – Helluntai. Bussit eivät vielä kulkeneet, joten matkaan täytyi lähteä taksilla. Laukkuun laitoin puhtaan alusvaatekerran ja sukat joka päivälle, sekä pari kauluspaitaa. Ja mallasjuomaa! Pesuainetta, hammasharja ja suuvettä myös, mutta partakonetta en tarvinnut. Olin jo tuolloin päättänyt olla tarpeeksi paha, jottei parta pääse kasvamaan. Åconin kirjakunniavieras oli Hyperion, joten huitaisin sen matkalukemiseksi mukaan. Varmuudeksi tuuppasin laukkuun myös Troikan. Sitten järki voitti. Vaihdoin painavat kirjajärkäleet (joita en olisi mitenkään ehtinyt matkalla lukea) pehmytkantisiin Priestin Fuugaan ja Dickin Now Wait for Last Year opuksen. Näin laukkuun tuli tilaa vielä parille oluelle lisää.

Se aamutoimista. Taksi heitti perille yllättävän nopeasti (kuten mainitsin, oli vapaapäivä ja taksit vielä täynnä yöstä palaavia amatöörejä). Pasilassa tapasin Markon odottelemassa junaa. Saman tien joukkoomme saapui Jan ja laiturilta löytyi vielä polkupyöräilevä Topi. Junaan mennessä hajaannuimme minne kunkin lippu osoitti. Oman paikkani tuntumassa istuskelivat jo Helsingistä lähteneet Maija, Taimi, Hanna, Pasi ja Ninni. Eipä aikaakaan kun aamukahville ohitsemme purjehtineet Vesa ja Sariannakin vaihtoivat paikkansa isompaan lössiimme. Kello oli jo 5:05, kun korkkasin vasta ensimmäisen olusen. Virkistävää!

Se junamatkasta. Perillä joukkomme kasvoi parikymmentähenkiseksi, kun lähes kaikki helsinkiläiset ja espoolaiset kokoontuivat lähtöterminaaliin. Pari oli joukosta poissa, Juha ja Hannu. Terminaalissa ei saanut olutta, koska kello ei ollut tarpeeksi paljon. Söin aamiaissämpylän ja poltin aamiaissikarin. Paikalle parveili tutun näköisiä turkulaisia ja jyväskyläläisiä. Niin ja ties mistä muualta faneja. Paikalle saapui myös herrasmies Glasgowista, Alistair ”Hal” Duncan. Tero jakoi matkaliput ja Topi ja Pekka katosivat etsimään polkupyöräsisäänkäyntiä laivaan.

Se terminaalista. Lyhyen hytissä käydyn väittelyn (ovatko baarit heti auki vai eivät) jälkeen osa porukasta lähti baareihin. Itse jäin pienemmän porukan kanssa tyhjäämään reppukaljojani. Nilkutin parin tölkin jälkeen baariin, joka oli ”heh heh” kiinni. Onneksi se aukesi kuitenkin tunnin etuajassa ilmoitetusta, eli kohtuullisen pian. Baarissa aloitettiin varsinainen Ölcon Tonin, Halin ja Hannan johdolla. Paikalla olivat myös Ninni, Pasi, Maija, Pekka, Mika P., Tero... no kukapa siellä ei olisi ollut? Pari aamuyön pitkämatkalaista pysytteli hyteissään lataamassa battereitaan. Kävin itsekin salaa ottamassa parinkymmenenminuutin torkut. Taxfreestä hain lapsille tuliaislelut, joista valkoisella pupujussipehmolelulla (Saruman The White) tuli olemaan tärkeä osansa Åconin juhlahumussa. Ostin myös repun täyteen viinaa ja siideriä.

Se laivamatkasta.
Mutta mitä itse Åconissa tapahtuikaan? Siitä ehkä kuulette tuonnempana.