Viimeinen ESCON -lasku on tulossa eräpäivään. Sitä tässä eteenpäin sumpliessani muistui mieleeni eräs hassu laskutustapahtuma, joka sattui takavuosina, kun olin töissä betonitehtaalla.
Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.
Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.
Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.
Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.
Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.
Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.
Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
tiistai 18. marraskuuta 2008
Olen maantiekiitäjä, hunaja
Vaihdoin sitten talvirenkaat autoon. Olipa kova homma. Jos sanoisin, että tuli hiki, niin aika paljon vähättelisin. Suorastaan suihkutin hikeä kykkiessäni auton ympärillä rengasrauta kädessäni. Ei se silloin nuorempana (ja laihempana) ollut näin vaikeaa.
Vakaa aikomukseni oli viedä auto rengasliikkeeseen, mutta parempi näin. Oli eka renkaiden vaihto yli kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että olisin ne vaihdattanut aina liikkeessä, vaan koska minulla on ollut autoja aika harvakseen, ja nekin ovat useimmiten olleet talvet seisomassa. Edellisen kerran yritin vaihtaa renkaita, jotka olivat olleet ainakin 3 vuotta putkeen alla. En saanut niitä irti. Pultit sain kyllä, mutta en enää itse renkaita. Vanteet olivat niin ruostuneet ja jämähtäneet paikalleen, että rengasliikekin joutui irrottamisessa turvautumaan lekaan ja sorkkarautaan.
Vaan kyllä nyt kelpaa taas rullata asfalttia. Saakohan sitä vielä noudattaa kesänopeusrajoituksia, jos vakaasti vannoo, ettei ole huomannut niiden vaihtuneen talvinopeuksiin?
Mutta tuli niin hyvä mieli, että ehkäpä ensi viikolla kokeilen, miltä mattojen tamppaus tuntuu.
Vakaa aikomukseni oli viedä auto rengasliikkeeseen, mutta parempi näin. Oli eka renkaiden vaihto yli kymmeneen vuoteen. Ei siksi, että olisin ne vaihdattanut aina liikkeessä, vaan koska minulla on ollut autoja aika harvakseen, ja nekin ovat useimmiten olleet talvet seisomassa. Edellisen kerran yritin vaihtaa renkaita, jotka olivat olleet ainakin 3 vuotta putkeen alla. En saanut niitä irti. Pultit sain kyllä, mutta en enää itse renkaita. Vanteet olivat niin ruostuneet ja jämähtäneet paikalleen, että rengasliikekin joutui irrottamisessa turvautumaan lekaan ja sorkkarautaan.
Vaan kyllä nyt kelpaa taas rullata asfalttia. Saakohan sitä vielä noudattaa kesänopeusrajoituksia, jos vakaasti vannoo, ettei ole huomannut niiden vaihtuneen talvinopeuksiin?
Mutta tuli niin hyvä mieli, että ehkäpä ensi viikolla kokeilen, miltä mattojen tamppaus tuntuu.
lauantai 8. marraskuuta 2008
Se oli viuhahdus
Takavuosina (90 tai 91, kun asuin vielä poikamieskylässä) Teekkarikylässä sattui usein, etenkin luentokauden alussa jopa päivittäin, että poikain kanssa luentojen sijaan vähän kännäsimme. Kaava tavallisesti meni siten, että kun jengi alkoi aamulla kahdentoista aikaan heräillä, kävi itse kukin taholtaan Ota-Riistossa (Ota-Valinta taisi olla kaupan oikea nimi) hakemassa pussikaljaa. Sen jälkeen valuimme jonnekin sovittuun soluun ja ryhdyimme harmittelemaan sitä, että olimme liian laiskoja käymään luennoilla. Pullosta helpotusta murheeseen! (Solu oli tuolloin kolme asuinhuonetta ja yhteistilan=solutilan sisältävä huoneisto. Huoneissa asui aina kaksi henkeä, yhteensä solussa siis kuusi opiskelijaa.) Solusta siirryimme Keltsuun, kunhan se iltapäivällä aukesi, juomaan pubikaljaa ja tapaamaan muita (hulttio-)opiskelijoita. Puolelta öin, kun paikka meni kiinni, palasimme yöjatkoille soluun pussikaljojen ääreen.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.
Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.
Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.
Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.
Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.
Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.
Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.
Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.
Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.
Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.
Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.
lauantai 1. marraskuuta 2008
Keeping Up Appearances
Suomessa on nykyisin pirun helppoa hankkia omaan autoonsa sopiva rekisteritunnus. Kilven ei enää välttämättä tarvitse olla pinossa seuraavan juoksevan numeron mukainen. Aina valinta on ollut mahdollista, mutta toisella tavalla hankalaa ja epäilemättä myös kallista. Siitä huolimatta kaikki tietävät, että LUU-5 oli autosta riippumatta poliisin ajoneuvo, ja ENS-10 vuosikymmenet Ensio Itkosen menopeli. Itse olen omin silmin todistanut Valion paikallisen jakeluauton vaihtumista (ensin harmaa Kleinbus, myöhemmin sininen WW transporter), mutta kilven VAL-10 säilymistä.
Nykyisin liikenteessä näkee kaikkialla kilven numeroa 1. Se on luultavasti yleisin numero kaikista. Oma kilpi on tietysti hieno status, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan kaikkialla. Parhaat kilvet (TOP-CHEF, 2FAST4U) vaihtavat omistajaa tuhansilla punnilla ja euroilla. Mutta ehkä täällä Härmässä se suurin statusarvo on syntynyt Dallas muisteloista. Öljyparoni Jock ajoi autoa EWING-1, JR autoa EWING–3, pikkuveli Bobbyllä oli EWING-4, JR: vaimolla Sue Ellenillä EWING-7, Lucylla EWING-11. Kun Bobby osti vaimolleen Pamelalle syntymäpäivälahjaksi ja kauppakassiksi Pontiacin, oli sen rekisteri EWING-6, ja Sue-Ellen veti asiasta hirveät pultit.
Mutta miksi ihmeessä kaikki haluavat autoonsa numeron 1, jos se tarkoittaa vähän niin kuin arvojärjestystä? Jos minä hankkisin 20 vuotiaaseen Toyotaani rekkarin TRA, olisi se järjestysnumeroltaan enintään 4. Saisivat sitten köyhät arvailla, millainen se TRA-3 onkaan? Maasturi kenties? Entä TRA-2, varmasti urheiluauto? Ykkösenä mahtaa olla vähintään Mersu, mutta mahdollisesti jo Cadillac.
Olisi suorastaan nöyryyttävää ajella vanhalla ruosteisella japsiromullani, ja kertoa kaikille kilvellä TRA-1, että tämä se on sitä suurinta luksusta minun elämässäni.
Nykyisin liikenteessä näkee kaikkialla kilven numeroa 1. Se on luultavasti yleisin numero kaikista. Oma kilpi on tietysti hieno status, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan kaikkialla. Parhaat kilvet (TOP-CHEF, 2FAST4U) vaihtavat omistajaa tuhansilla punnilla ja euroilla. Mutta ehkä täällä Härmässä se suurin statusarvo on syntynyt Dallas muisteloista. Öljyparoni Jock ajoi autoa EWING-1, JR autoa EWING–3, pikkuveli Bobbyllä oli EWING-4, JR: vaimolla Sue Ellenillä EWING-7, Lucylla EWING-11. Kun Bobby osti vaimolleen Pamelalle syntymäpäivälahjaksi ja kauppakassiksi Pontiacin, oli sen rekisteri EWING-6, ja Sue-Ellen veti asiasta hirveät pultit.
Mutta miksi ihmeessä kaikki haluavat autoonsa numeron 1, jos se tarkoittaa vähän niin kuin arvojärjestystä? Jos minä hankkisin 20 vuotiaaseen Toyotaani rekkarin TRA, olisi se järjestysnumeroltaan enintään 4. Saisivat sitten köyhät arvailla, millainen se TRA-3 onkaan? Maasturi kenties? Entä TRA-2, varmasti urheiluauto? Ykkösenä mahtaa olla vähintään Mersu, mutta mahdollisesti jo Cadillac.
Olisi suorastaan nöyryyttävää ajella vanhalla ruosteisella japsiromullani, ja kertoa kaikille kilvellä TRA-1, että tämä se on sitä suurinta luksusta minun elämässäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)