Pari päivää sitten, juuri kun olin päässyt kotiovestani sisälle kännykkäni pirahti.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.
Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.
Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.
Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.
Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.
Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.
lauantai 17. tammikuuta 2009
maanantai 12. tammikuuta 2009
Tuubassa se porisee
Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.
Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).
Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.
Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!
Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Valoa kansalle, joka pimeydessä ajelee
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 19. lyhty.
Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.
No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?
Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.
Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.
Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.
Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.
No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?
Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.
Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.
Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.
tiistai 16. joulukuuta 2008
Unta kuulaan
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 16. höyhentyyny.
Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.
Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?
Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.
Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?
maanantai 8. joulukuuta 2008
Isänmaa kutsuu
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 8. Suomen lippu.
Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.
Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Anna mulle piiskaa
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 7. piiska.
Mitä Joulupukki tuo kiltille scifistille? Piiskaa! Nimittäin mattopiiskaa. Minulla ei ollut sellaista, joten jouduin tamppaaman mattoni (7. päivän suoritus) harjanvarrella.
Ei uskoisi, mikä tomu niistä lähti. Kaksi mattoa, 80 cm leveitä, toinen 180 cm ja toinen 150 cm pitkä. Käärin ne yhteen rullaan ja kannoin mattotelineelle. Jo rullaa avatessani aloin aavistaa miten paljon törkyä niissä olikaan. Sitä mukaa kun vedin pötkylää auki, loppurullasta tupsahti pölypilvi kuin merirosvokanuunasta ikään. Ja voi sitä pölyn määrää, kun vihdoin aloitin varsinasen paukuttamisen.
Aivan hävetti ajatuskin, miten naapurit katsoivat ikkunasta, kuinka se yläkerran outo hämy virittää mattotelineellä nuotiota. Paksu savu nousee jo! Piiskasin matot kuitenkin loppuun. Musta takkini oli homman jäljiltä ihan harmaa. Pakko se on uskoa, imuri ei puhdista mattoja kuin ihan pinnasta. Tamppauksesta tulee vastedes osa rutiinejani. Eihän homma oikeasti vienyt tuollaisten pikkumattojen kanssa lattialta lattialle kuin ehkä varttitunnin.
Kävin myös toistamiseen uimassa. Nyt oli meno ihan eri planeetalla, kuin viimeksi. Kuin Drexelin vesimaailmassa. Ensimmäisen kerran räpiköinti oli enää vain paha muisto. Laitoin altaaseen mennessäni varmuudeksi jonkinlaisen kelluntavyön, tai mikä lie se olikaan, ympärilleni. Sen turvin saatoin uida täysin rennosti. Eikä mennyt montaa allasväliä, kun uinti loksahti itsestään taas vanhaan tuttuun rytmiinsä. Hapen haukkomisesta ei ollut enää tietoakaan. Kelluntavyö muuttui ylimääräiseksi vedenvastukseksi, saatoin heittää sen altaanreunalle.
Kyse ei alunperinkään oikeasti ollut hapenoton heikkoudesta, vaan jännittämisen tuomasta eräänlaisesta hyperventiloinnista. En viimeksi malttanut puhaltaa uloshengityksessä keuhkojani tyhjäksi, kun oli niin hätä vetää lisää ilmaa sisuksiin. Eihän sellaisesta tule kuin happivajausta. Nyt, kun sain vanhan tutun rytmin päälle, uinti sujui kuin entisaikaan.
Kuntoni on toki heikko, joten jouduin pitämään lyhyitä taukoja aina edestakaisen allasvälin jälkeen, mutta se on ihan normaalia. Uintinopeuteni on edelleen aika reipas (tauot tietty hidastavat kokonaisuutta), mutta nyt kuntoilu tuntui siellä missä pitääkin, lihaksistossa, ei keuhkoissa. Saatoin uida itseni uuvuksiin ilman haukkomista. Tuli tosi mahtava olo, ei ihme että tätä joskus harrastin enemmänkin. Ja takuulla tästä vielä jatkan.
Mitä Joulupukki tuo kiltille scifistille? Piiskaa! Nimittäin mattopiiskaa. Minulla ei ollut sellaista, joten jouduin tamppaaman mattoni (7. päivän suoritus) harjanvarrella.
Ei uskoisi, mikä tomu niistä lähti. Kaksi mattoa, 80 cm leveitä, toinen 180 cm ja toinen 150 cm pitkä. Käärin ne yhteen rullaan ja kannoin mattotelineelle. Jo rullaa avatessani aloin aavistaa miten paljon törkyä niissä olikaan. Sitä mukaa kun vedin pötkylää auki, loppurullasta tupsahti pölypilvi kuin merirosvokanuunasta ikään. Ja voi sitä pölyn määrää, kun vihdoin aloitin varsinasen paukuttamisen.
Aivan hävetti ajatuskin, miten naapurit katsoivat ikkunasta, kuinka se yläkerran outo hämy virittää mattotelineellä nuotiota. Paksu savu nousee jo! Piiskasin matot kuitenkin loppuun. Musta takkini oli homman jäljiltä ihan harmaa. Pakko se on uskoa, imuri ei puhdista mattoja kuin ihan pinnasta. Tamppauksesta tulee vastedes osa rutiinejani. Eihän homma oikeasti vienyt tuollaisten pikkumattojen kanssa lattialta lattialle kuin ehkä varttitunnin.
Kävin myös toistamiseen uimassa. Nyt oli meno ihan eri planeetalla, kuin viimeksi. Kuin Drexelin vesimaailmassa. Ensimmäisen kerran räpiköinti oli enää vain paha muisto. Laitoin altaaseen mennessäni varmuudeksi jonkinlaisen kelluntavyön, tai mikä lie se olikaan, ympärilleni. Sen turvin saatoin uida täysin rennosti. Eikä mennyt montaa allasväliä, kun uinti loksahti itsestään taas vanhaan tuttuun rytmiinsä. Hapen haukkomisesta ei ollut enää tietoakaan. Kelluntavyö muuttui ylimääräiseksi vedenvastukseksi, saatoin heittää sen altaanreunalle.
Kyse ei alunperinkään oikeasti ollut hapenoton heikkoudesta, vaan jännittämisen tuomasta eräänlaisesta hyperventiloinnista. En viimeksi malttanut puhaltaa uloshengityksessä keuhkojani tyhjäksi, kun oli niin hätä vetää lisää ilmaa sisuksiin. Eihän sellaisesta tule kuin happivajausta. Nyt, kun sain vanhan tutun rytmin päälle, uinti sujui kuin entisaikaan.
Kuntoni on toki heikko, joten jouduin pitämään lyhyitä taukoja aina edestakaisen allasvälin jälkeen, mutta se on ihan normaalia. Uintinopeuteni on edelleen aika reipas (tauot tietty hidastavat kokonaisuutta), mutta nyt kuntoilu tuntui siellä missä pitääkin, lihaksistossa, ei keuhkoissa. Saatoin uida itseni uuvuksiin ilman haukkomista. Tuli tosi mahtava olo, ei ihme että tätä joskus harrastin enemmänkin. Ja takuulla tästä vielä jatkan.
lauantai 6. joulukuuta 2008
Kuudes päivä
Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 6. Samu Sirkan joulutervehdys.
Hankin joitakin kuukausia sitten kakkostelkkarin, josta oli tarkoitus tulla lapsille oma DVD telkku. Ihan sitä varten, että ei tulisi riitoja katselusta. Toista tv-kanavaa sillä ei saanut katsottua, koska ensinnäkään minulla ei ole toista digiboxia, ja toisekseen talon johdotus on aika vanhaa, ja vain yhteen huoneeseen tulee antenniverkko.
Verkon laajennus ei sinänsä olisi kuin johdon oston päässä, minulla on vanhastaan jakorasia ja jopa signaalinvahvistin varastossa. Mutta kun se telkku ei oikein mahtunut mihinkään. Niinpä päivän 6. suorituksena vein sen kaverilleni, jolle on siitä paremmin hyötyä.
Omassa asunnossani tilan vapautuminen on vallan mainiota. Tuli samalla vähän vahingossa siivottuakin. Vaikka uskonkin, että asuntoni on normaalistikin siistimpi, kuin poikamiesasunnot yleensä.
Hrmm… huomenna tamppaan ne matot, jos ei kokopäivää sada.
Hyvää Itsenäisyyspäivää blogini lukijoille.
Hankin joitakin kuukausia sitten kakkostelkkarin, josta oli tarkoitus tulla lapsille oma DVD telkku. Ihan sitä varten, että ei tulisi riitoja katselusta. Toista tv-kanavaa sillä ei saanut katsottua, koska ensinnäkään minulla ei ole toista digiboxia, ja toisekseen talon johdotus on aika vanhaa, ja vain yhteen huoneeseen tulee antenniverkko.
Verkon laajennus ei sinänsä olisi kuin johdon oston päässä, minulla on vanhastaan jakorasia ja jopa signaalinvahvistin varastossa. Mutta kun se telkku ei oikein mahtunut mihinkään. Niinpä päivän 6. suorituksena vein sen kaverilleni, jolle on siitä paremmin hyötyä.
Omassa asunnossani tilan vapautuminen on vallan mainiota. Tuli samalla vähän vahingossa siivottuakin. Vaikka uskonkin, että asuntoni on normaalistikin siistimpi, kuin poikamiesasunnot yleensä.
Hrmm… huomenna tamppaan ne matot, jos ei kokopäivää sada.
Hyvää Itsenäisyyspäivää blogini lukijoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
