Kerrankin oikeassa paikassa

Vuorossa vähän vanhempi tapaus vuodelta 2008. Petri kuvasi elokuvaa ”Atlantiksen jumala”, jossa minullakin oli pieni pahiksen rooli - kolmas natsi vasemmalta. Leffa oli tieteisfantasiaa, se kertoi Jouni Kaartisen seikkailuista tarunhohtoisessa Atlantiksessa. Jouni Kaartinen tunnetaan myös varhemmasta elokuvasta Saturnuksen sotavaltiaana.

Minulla oli elokuvassa tehtävänä vartioida ovea. Velhottarelta näkymättömyysjuomaa saanut Jouni Kaartinen kävi kimppuuni, jotta pääsisi ohitseni. Alkuun yritin huitoa näkymätöntä hyökkääjääni nyrkeillä, mutta nopeasti rojahdin tyrmättynä maahan. Koskapa en ole todellisuudessa mikään varsinainen keijukainen, maahan törmääminen sattui oikeasti aikas saablaristi. Venäytin siinä toisen rintalihakseni ja iskeä täräytin vielä isovarpaani lattiaan. Jäin kohtauksen jälkeen hetkeksi istuskelemaan ja katsomaan muita kuvauksia, ihan vain, jotta kipu ehti vähän laantua.

Kotona totuus sitten paljastuikin. Riisuin kengän varovasti jalasta. Minulla oli mustat sukat jalassa, joten päällepäin ei näyttänyt mitenkään pahalta, mutta sukkaa riisuessani totesin sen olevan aika tahmainen. Toden totta, sukka ja kenkä olivat ihan veressä, niin oli tietysti varpaanikin. Kynsi oli ihan musta ja revennyt. Eipä siinä silloin enää mitään ollut tehtävissä. Jalka oli jo sen verran turtunut, että enemmän sattui se lihasvenähdys.

Aamulla tilanne oli pahempi. Varvas punoitti ja kävely oli lähes mahdotonta. En yrittänytkään lähteä töihin vaan nilkutin päivystyspoliklinikalle. Pienen (pitkän) odottelun jälkeen pääsin lääkärin pakeille. Näytin varvastani ja lääkäri kysyi, mitäs minulle oli tapahtunut. Vastasin niin kuin asia oli: ”Näkymätön Saturnuksen sotavaltias antoi turpiin. Nyt tarttis saada vähän sairaslomaa.”

Lääkärin meni aika hämilleen, mutta sai hän sitten sentään sanottua: ”Olet tullut ihan oikeaan paikkaan.”

Pakkopaidan sijasta sain onneksi antiseptista voidetta ja tulehduskipulääkettä, kunhan olin ensin kertonut kyseessä olleen leffakuvauksen. Taiteen tekemisen totesin kuitenkin tämän kokemuksen perusteella niin tuskaisaksi, että päätin jättää sen jatkossa tyystin ja keskittyä tekemään pelkkää roskaa. Aloin esimerkiksi kirjoittaa tätä blogiani.

Jos metsään haluat mennä nyt!

Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...

Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.


Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.

Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.

Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.

Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.

Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.

Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!

Kävelyllä hämärässä illassa

Tulevan Helsingin Finnconin innoittamana muistelen erästä viimekertaisen 2006 Finnconpäivän jälkeistä kotimatkaa. Perjantai taisi olla kyseessä. Ilta oli joka tapauksessa jo kohtuullisen pitkällä, eivätkä minulle soveliaimmat bussit enää kulkeneet.

Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.

En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”

Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.

Tuubassa se porisee

Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.

Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.

Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).

Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.

Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!

Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.

Valoa kansalle, joka pimeydessä ajelee

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 19. lyhty.

Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.

No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?

Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.

Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.

Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.

Muista oikea laskutusmäärä

Viimeinen ESCON -lasku on tulossa eräpäivään. Sitä tässä eteenpäin sumpliessani muistui mieleeni eräs hassu laskutustapahtuma, joka sattui takavuosina, kun olin töissä betonitehtaalla.

Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.

Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.

Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.

Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.

Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.

Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.

Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.

Se oli viuhahdus

Takavuosina (90 tai 91, kun asuin vielä poikamieskylässä) Teekkarikylässä sattui usein, etenkin luentokauden alussa jopa päivittäin, että poikain kanssa luentojen sijaan vähän kännäsimme. Kaava tavallisesti meni siten, että kun jengi alkoi aamulla kahdentoista aikaan heräillä, kävi itse kukin taholtaan Ota-Riistossa (Ota-Valinta taisi olla kaupan oikea nimi) hakemassa pussikaljaa. Sen jälkeen valuimme jonnekin sovittuun soluun ja ryhdyimme harmittelemaan sitä, että olimme liian laiskoja käymään luennoilla. Pullosta helpotusta murheeseen! (Solu oli tuolloin kolme asuinhuonetta ja yhteistilan=solutilan sisältävä huoneisto. Huoneissa asui aina kaksi henkeä, yhteensä solussa siis kuusi opiskelijaa.) Solusta siirryimme Keltsuun, kunhan se iltapäivällä aukesi, juomaan pubikaljaa ja tapaamaan muita (hulttio-)opiskelijoita. Puolelta öin, kun paikka meni kiinni, palasimme yöjatkoille soluun pussikaljojen ääreen.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.

Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.

Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.

Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.

Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.

Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.

Seksikertomus

Edellinen blogaukseni oli tuollainen vähän ällöttävä tarina, joten tällä kerralla kerron paljon iloisemmasta asiasta. Ja mikä onkaan iloisempaa kuin seksi?

Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.

Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.

Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.

Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.

Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.

Mikä kelpaa piraijalle!

Muistelinpa eilen ESC:in mafiassa vuosientakaista muuttoamme pois Otaniemestä. Nuori perhe lähti opiskelijakylästä ja muutti Leppävaaraan. Meillä oli kaksi asuntoa kuukauden ajan päällekäin, mutta lähtö vanhasta tehtiin ihan heti ensimmäisenä päivänä.

Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.

Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.

Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.

Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).

Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.

Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.

Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...

Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.

Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.

Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.

Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.

Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.

Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.

Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.

Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.

En koskaan enää palannut asuntoon.

Uunista valuu hirviö

Lupailin kertoa maailman huonoimmasta pitsareseptistä. Vähän narrasin, ei muistelemassani reseptissä ollut vikaa. Toteutuksessa sen sijaan oli ihan vähän.

Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.

Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.

1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja

Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.

Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.

Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.

Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.

Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.

Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.

Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.

Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.

80-luvun syke

Tapasin eilen vuosien, vuosien tauon jälkeen Jarin, hyvän kaverini 80-luvulta. Olipas mainiota muistella kultaisia aikoja 1985-1988, jolloin murtauduimme lapsuudesta aikuisuuteen. Se oli vielä sitä brezneviläistä aikaa, jolloin ei ravintoloissa, ainakaan Vaasassa, ollut terasseja, koska kukaan ei kuolemaksikaan halunnut tulla julkisesti nähdyksi juomassa alkoholia. Se oli myös aikaa, jolloin ravintoloihin AINA jonotettiin.

Kuviohan meni jotenkin näin.
Lauantaisin alkuillasta kokoonnuttiin jonkun (ydinporukkaan kuului pari Pasia, pari Juhaa, Mårtten, Jussi-Pekka, Jari, Kalle, Maikkeli, minä ja vähän kerrassaan kuvioihin alkoi liittyä myös tyttöystäviä, Anne, Heli, Betti, Maarit, Anki...) luokse ottamaan pohjia. Juotiin puoli pulloa Dry vodkaa, tai jos oltiin oikein fiinillä päällä, Finlandia vodkaa. Blandiksena joko Coca Colaa tai Spritea. Sitten lähdettiin jonottamaan ravintolaan. Satoi tai pakasti ja tuiskutti, ravintolaan jonotettiin. Mentiin joko Hankkenille, jossa kävivät myös kaikki kiltit tytöt ja pojat, ja jossa kukaan ei ollut iältään yli kahtakymmentä, tai Ribbanille (Caribbean Nights), jossa pyöri jopa 23…24 vuotiaita vanhuksia. Niissä juotiin sinisiä enkeleitä, ampiaisia tai bacardicolaa. Olut kuului puliukoille. Pukeuduttiin kokovalkoisiin ja väljiin pukuihin, tai sitten pastellivärisiin puseroihin. Kaikki yrittivät olla screduja ja julkisesti mollasivat niitä, jotka screduja olivat. Aivan erikoisina iltoina (kerran pari vuodessa) saatettiin käydä Waskian yökerhossa, diskon puolella. Siellä juomat vain olivat tuplahintaisia esim. Hankkeniin verrattuna. Myös Vaasanlaivoilla aika ajoin piipahdettiin. Edestakainen laivamatka Uumajaan kesti 9-11 tuntia ja lippu maksoi 10-40 mk, ihan ylihalpaa. Sinne lähdettiin joskus ihan suunnittelemattakin. Taxfree ja laivan ravintolahinnat olivat tuolloin vielä oikeasti edullisia. Autoissa pyöri kaseteilta Modern Talkingia, Dire Straitsia, Samantha Foxia, Sabrinaa tai Sandraa. Cindy Lauper oli kiintotähti ja Madonna tosi hot, mutta vain hetken muoti-ilmiö. Telkkarista alkoi näkyä ensimmäiset ulkomaiset kanavat (Ruotsin television 1. ja 2. ei meidän nurkilla laskettu ulkomaisiksi, ne lähettivät samaa soopaa kuin Suomen televisiokin), ensin Music Box, joka kuitenkin vaihtui Sky Channeliksi, jossa Pat Sharp, Gary Davies, ylihyvän näköinen Linda de Mol ja kumppaninsa DJ Kat juonsivat musavideo-ohjelmia.


Ennen kuin olimme ravintolaikäisiä, kävimme umpiruotsinkielisessä Åminnessa tanssilavalla. Emme me, tai ainakaan minä kauheasti tanssineet, hyvä jos viimeiselle hitaalle olin ehtinyt salaa tuodusta pullosta niin juopuksiin, että uskalsin jotain tyttöä lähestyä. Tai sitten (useimmiten) kävimme Maxissa (lieneekö ollut Maximillians), jossa perjantaisin oli k-15 limudisko, ja lauantaisin normaali disko keskiolutoikeuksin. Porukka oli molempina iltoina pitkälti samoja 16-18 -vuotiaita. Muistan elävästi, kuinka ostin Maxista 17-vuotiaana elämäni ensimmäisen ravintola-alkoholini. Myyjä ei kysynyt mitään, koska omistajaportsaridj oli jo päästänyt ohi, vaan kaatoi minulle pullon olutta tuoppiin. Maxissa saattoi juoda olutta, koska muuta ei saanut. Maksoikohan se 3.50 mk tai jotain.

Kello yhdeltä, kun ravintolat menivät kiinni (tosi on, ne menivät Waskiaa lukuun ottamatta yhdeltä kiinni), keräännyttiin torille. Scredut ylätorille ja punkkarit (mm. Klamydian kaverit) ja hevikansa alatorille. Siellä nuoriso palloili aikansa. Häiriöitä oli todella vähän (paitsi meluhaittaa), vaikka etenkin lauantaisin kaikki vähänkin tärkeät kaupungin 17-20 -vuotiaat olivat paikalla pikku juovukkeissa. Yhtään aikuista ei tuolloin torille uskaltautunut, jokunen poliisiauto partioi kylläkin. Lopulta kahden nurkilla illan kuskiksi joutunut heitti porukan Svennan kautta (käsittämättömäksi superhitiksi muodostunut laitakaupungin grilli, josta sai lounaslautasen kympillä) koteihinsa. Tai sitten käveltiin, takseihin ei kenelläkään ollut varaa. Puoli kolmeen mennessä ylätori oli täysin tyhjä. Alatorilla saattoi vähäisesti riekkuminen jatkua.

Jestas, se oli aikaa. Mutta kuten eilen kaverini kanssa totesimme, vaikka se jälkeenpäin on tuntunut lähes koko elämältä, sitä kesti vain tavattoman lyhyen jakson, kolmisen vuotta?? Lukion puolesta välistä siihen, kun porukka oli pariutunut ja hajaantui opiskelemaan ympäri Suomea (ja vähän Ruotsiakin). Ja vaikka kontaktit ovat viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana olleet olemattomia, ovat he minulle edelleen hirmuisen tärkeitä ja rakkaita ihmisiä.

Taidan kutsua tyypit joku viikonloppu meille korttia pelaamaan.

Samaan aikaan pyörin toisessakin porukassa. Monin verroin hurjemmassa, Paparin (Pappilanmäen) jengissä. Siihen liittyi oleellisesti Baltic -rommi, rommiviina, olut, Juice, Bruce, Eput, The Doors, The Who, Deep Purple vs. Beatles, Ford vs. Opel, taiteilu, hämyily, amerikkalaiset autot, cruisaaminen ja elämän alkaminen vasta yöllä. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

Se oli aikaa, jolloin Helsingissä scifimafia oli muodostumassa, mutta oma elämäni sykki vielä tiiviisti Vaasassa.

Kun kaikki menee pieleen

Onko kohdallenne sattunut tapausta, jolloin kaikki menee pieleen? No niin on minullekin.

Olin matkalla kaverin firmalle, jossa minun piti tallettaa pätkä videokamerakuvaa omalle nauhalleni. Olimme sopineet, että tulen paikan päälle lauantaina ennen puoltapäivää.

Bussini lähti kello 11, ja sillä ehtisin perille puolisen tuntia etuajassa. Talsin pysäkille hyvissä ajoin, jotta en vain myöhästyisi kyydistä. Pysäkillä kuitenkin hokasin, että olin unohtanut tyhjän nauhani kotiini. Jouduin valitsemaan, joko palaan hakemaan sen, tai sitten ostan matkalta uuden. Ne eivät olleet ihan halpoja, ja niitä myytiin kolmen paketeissa. Kun nyt kerran olin hyvissä ajoin liikkeellä, päätin palata hakemaan nauhan kotoani. Samassa auto tuli ja pysähtyi kohdalleni. Heilautin kättäni merkiksi, että en ole tulossa kyytiin. Seuraava bussi tulisi puolen tunnin kuluttua, ripeästi kävellen ehtisin hyvin takaisin.

Kotiin päästyäni etsin nauhan käsiini, vain todetakseni, että se on ihan väärää formaattia. Minun täytyi joka tapauksessa käydä ostamassa uusi. Oli sen verran noussut hiki ripeästä kävelystäni, että kuvittelin takin olevan liikaa päälläni. Se oli tietysti virhe, jota en vielä silloin tajunnut. Kuuma johtui hoppuilusta, kevät ei suinkaan ollut muuttunut kesäksi. Takki nyt kuitenkin jäi ja minä lähdin takaisin pysäkille. Vaatimattoman odottelun jälkeen linja-auto 11:30 tuli, ja minä astuin kyytiin. Mutta… bussikortti ja kukkaroni olivat jääneet takintaskuun. Eipä auttanut kuin pyytää nolona anteeksi, astua ulos autosta ja palata hakemaan niitä. Nyt meinasi jo vähän ottaa pattia. Ei kun uusi edestakainen noutoreissu.

Ripeän uusintahaun jälkeen löysin itseni vihdoinkin kello 12 bussista. Tuohon aikaan kuljin arkisin bussilla myös työmatkani. Lähdin joka arkiaamu Konalasta ja vaihdoin Pitäjänmäellä toiseen, Espoon suuntaan menevään autoon. Noin niin kuin normaalisti. Nythän olin menossa Kamppiin ilman vaihtoja. Vaan kerropas se omista toilailuistaan vähän ärtyneelle minulle, joka vaistomaisesti nousi bussista pois tapansa mukaan Pitäjänmäellä.

Uskomattoman dorkaa. Paukutettuani päätäni pysäkkitolppaan, (samaan suuntaan, missä äskeisestä bussistani näkyivät enää perävalot) minuutin verran, päätin yksinkertaisesti rauhoittua ja jäädä odottelemaan seuraavaa autoa. Sellaisen oli määrä saapua 12:40. Varoitin puhelimella kaveriani, että vähän myöhästyisin. En viitsinyt sanoa olevani aika paljonkin myöhässä, ettei hän päättäsi siirtää koko juttua toiseen päivään. Puhelimeni piippasi jatkuvaa varoitusta heikosta akusta.

Bussi saapui 12:39. Hyvä enne, olin saanut minuutin aikataulua kiinni. Auto nylkytti aikansa, ja saapui Kamppiin vähän yhden jälkeen. Talsin viivasuorana Kampin Anttilaan viihde-elektroniikkaosastolle. Ei löytynyt nauhaa. Kävin Mustassa pörssissä, ei löytynyt sieltäkään. Myyjä vihjaisi, että sen verran vanha formaatti on kyseessä, että luultavasti vain Stockmannilta sellaisen vielä voisi löytää. Arvatkaapa, oliko kello jo paljon? Eipä siinä mitään, soitin kaverille, että vielä menee tovi, ja lähdin tallaamaan Stockan suuntaan. Puhelimeni tuossa vaiheessa hyytyi kesken puhelun, mutta mitäs siitä, olinhan saanut asiani sanottua.
Nauhakin löytyi, helpotus. Talsin takaisinpäin kaverini työpaikalle. Kello oli jo yli kahdesta, ja kyseinen toimistotalo meni lauantaisin kahdelta kiinni. En siis enää päässyt sisälle.

Mutta älkää vain luulko, että tämä jäi tähän! Ehei... nokkelana kaverina jäin odottelemaan, että joku työntekijä tulisi ulos, ja minä pääsisin livahtamaan samassa ovenraossa sisään. Näin kävikin. Ryhmä naisia tuli ulos, ja minä iloisesti heitä tervehtien astelin omistajan elkein sisälle aulaan. Hissi ei enää kulkenut ilman avainta, joten kompuroin porraskäytävään. Tein raskaan reissun rappusia kuudenteen kerrokseen, missä tiesin kaverini työpisteen olevan. Nythän vain oli niin, että en päässyt myöskään porraskäytävästä sisälle ilman avainta. Kokeilin kolkuttaa oveen muutaman kerran, mutta haudanhiljaisuutta sain vastaukseksi. Tartuin puhelimeeni - turhaan, sehän oli jo äsken sammunut virran puutteesta. Päästin pari ärräpäätä ja paukutin päätäni seinään minuutin verran. Ei kun matkaan takaisin alas. Nyt aloin jo itsekin uskoa, ettei homma tänään hoituisi.

Vaan pahin oli vielä edessä. Ulko-ovet olivat myös menneet kahdelta automaattilukkoon, enkä päässyt enää ala-aulasta pois. Uskomatonta. Siinä nökötin kuin tikku tortussa, pääsemättä aulasta yhtään mihinkään. Koko talo oli ilmeisesti jo täysin tyhjä.

Jonkin aikaa etsin muita ulospääsyreittejä, mutta ei sellaisia ollut. Joutuisinkohan odottelemaan teollisuusvartijoita? Se tarkoittaisi luultavasti pidätystä? Ehkä, mistä minä sellaista tietäisin. Päätin kuitenkin, että täältä on päästävä nopeasti pois. Ensin paukutin päätäni aulan pylvääseen minuutin verran, sitten istuin lattialle selvittämään tilannetta itselleni. Ajattele järkevästi – älä sekoa, ajattele järkevästi – älä sekoa.

Nousin ylös, ja aloin etsiä oven läheltä hälytintä, tai jotakin. Ei löytynyt, mutta siellä oli kyltti, jossa neuvottiin ongelmatapauksessa ottamaan yhteyttä vahtimestariin. Huh helpotusta. Paitsi… puhelimenihan oli edelleen tyhjä. Ajattelin, että kyllä se vähän levättyään kestää sen muutaman sekunnin, jonka tähän tarvitsen. Suunnittelin sanovani näin: ”Apua, jäin lukkojen taakse ....katu 12 A oven taakse, akku loppuu”. Ehkä tuo olisi onnistunutkin, mutta olin vast’ikään vaihtanut puhelintani, enkä heti muistanut uuden luurini pin -koodia. Ehdin juuri näpytellä sen kolmasti väärin, ja saada puhelimeni lopullisesti lukkoon, kun se myös lopullisesti virran puutteeseen mykistyi. Paukutin päätäni lasioveen minuutin verran. Alkoi myös pahasti pissittää.

No sitten tämä ylikylän MacGyver sai seuraavan ideansa. Aloin houkutella ihmisiä lasioven läpi lähemmäs, jotta saisin jonkun soittamaan minulle apua. Valitettavasti heilumiseni sai aikaan vain sen, että ihmisillä tuli entistä kovempi kiire karkuun. Vihdoin yksi vanhempi herrasmies tuli lähemmäs ja sain huudettua hänelle asiani. Kirjoitin puhelinnumeron lapulle ja näytin sitä ikkunan läpi. Herra soitti lyhyen puhelun ja huusi sitten jotakin, jonka olin kuulevinani näin: ”Joku lähtee tulemaan Järvenpäästä”. Herran pieksut, Järvenpäästä?? Olin niin äimänä, etten osannut solkata kuin lyhyen kiitoksen ja tuuperruin takaisin lattialle. Sieltähän menisi toista tuntia saapua avaamaan ovi. Paukutin päätäni lattiaan minuutin verran. Pissihätä oli jo aika kova.

Niinhän siinä sitten kävi, että reilun tunnin kuluttua talonmies Järvenpäästä saapui. Juuri ennen kuin ehdin sotkea itseni. Onneksi hän ei ollut pahantuulinen. Päinvastoin, viikonloppuhälytyksistä hän sai kuulemma 100 euron korvauksen. Minun piti vain maksaa käteisenä tai kuitata kirjallisesti, kuka maksaa. Rahaahan minulla ei ollut, joten kirjoitin tarjottuun kaavakkeeseen kaverini osaston, ”Research center” ja perään signeeraukseni niin epäselvästi, ettei sitä lukisi apteekkarikaan. Sitten ryntäsin ulos koristepensaan taakse ja aloin lorottaa. En ollut kovin suojassa, mutta hätätila oli liian kova.

Äsken vielä niin rauhallinen talonmies vetäisi tempustani herneen nenäänsä, ja alkoi huutaa. Kailotus tietysti keräsi tempulleni lisää huomiota ja katsojia. Jos siinä paikassa olisi ollut maanrako, niin tiedän mihin olisin vajonnut. Suoritin toimen kuitenkin loppuun ja lähdin talsimaan bussiasemalle. Taakseni katsomatta ja korvaani kiukkuiselle talonmiehelle lotkauttamatta häivyin pihasta. Alkoi sataa, harmi, että minulla ei ollut takkia, olisin voinut välttyä saamaltani flunssalta. Astuin ensimmäiseen bussiin joka vei edes suunnilleen kotini suuntaan ja päätin, että tätä tarinaa en koskaan kertoisi kenellekään.