Se oli viuhahdus

Takavuosina (90 tai 91, kun asuin vielä poikamieskylässä) Teekkarikylässä sattui usein, etenkin luentokauden alussa jopa päivittäin, että poikain kanssa luentojen sijaan vähän kännäsimme. Kaava tavallisesti meni siten, että kun jengi alkoi aamulla kahdentoista aikaan heräillä, kävi itse kukin taholtaan Ota-Riistossa (Ota-Valinta taisi olla kaupan oikea nimi) hakemassa pussikaljaa. Sen jälkeen valuimme jonnekin sovittuun soluun ja ryhdyimme harmittelemaan sitä, että olimme liian laiskoja käymään luennoilla. Pullosta helpotusta murheeseen! (Solu oli tuolloin kolme asuinhuonetta ja yhteistilan=solutilan sisältävä huoneisto. Huoneissa asui aina kaksi henkeä, yhteensä solussa siis kuusi opiskelijaa.) Solusta siirryimme Keltsuun, kunhan se iltapäivällä aukesi, juomaan pubikaljaa ja tapaamaan muita (hulttio-)opiskelijoita. Puolelta öin, kun paikka meni kiinni, palasimme yöjatkoille soluun pussikaljojen ääreen.
Joskus meillä oli myös teräviä. Teräviä napsittiin siinä sivussa, ne eivät todellakaan vähentäneet juotavan oluen määrää, eivät suinkaan. Noina kertoina, kun holtti oli tavallistakin heikommalla, usein pääsi sattumaan kaikenlaista hassua.

Sinä kertana, lukuvuosi oli sattumoisin juuri alkanut, meitä oli jälleen ehkä viitisen kaveria yöllä yhdessä solussa kännäämässä. Ilta oli ollut tavallistakin reippaampi. Kyseiseen soluun oli muuttanut uusia fukseja, joita kukaan ei ollut vielä ehtinyt nähdä. Uudet ensimmäisen vuoden opiskelijathan aloittivat koulunsa kaksi viikkoa ennen vanhempia teekkareita, kaiken maailman opiskeluun johdatus-, korkeakouluun tutustumis- ja opintojen suunnittelukursseilla. Meillä oli tapana vuosittain vähän jekuttaa uusia asukkaita, mutta tämä kyllä tapahtui vahingossa ja suunnittelematta.

Kun bileet olivat ylimmillään, ei mölytoosan volyymeissä tavattu säästellä. Musiikkina sattui soimaan Irwiniä. Viuhahdus oli vauhdikas ja mukaansa tempaava biisi. Joten eiköhän joku saanut päähänsä, että meidänkin pitää viuhahtaa. Porukkamme ehdottomasti EI ollut kuuluisa siitä, että sitä ei saa yllytettyä hullutuksiin. Niinpä ei aikaakaan, kun koko laumamme oli kelteisillään valmiina lähtemään pienelle Otaniemen kierrokselle.

Ja sitten me viuhahdettiin. Ei siinä sinänsä mitään hirvittävää ollut. Kello oli jo reippaasti yli kolmen, eikä kylällä enää liikkunut ketään. Saimme juosta alastomina ihan kaikessa rauhassa kylän ympäri. Jostakin epämääräisestä suunnasta (toisista bileistä epäilemättä) kertaalleen kuului kannustavaa hohotusta. Palasimme takaisin ilman suurta draamaa. Olimme kuitenkin kaikki niin tokkurassa oluista ja uupuneita sekä juoksusta, että tietysti aamuyön väsymyksestä, ettei kukaan heti ensimmäiseksi vaivautunut pukemaan. Lenkkioluet sitä vastoin korkattiin heti. Ja nepäs vasta tekivätkin tehtävänsä. Nuutunut porukkamme pikavauhtia uuvahti solutilaan Aatamin asussaan.

Aamuvarhaisella, ennen luentojen alkua, oli uusia asukkaita kuulemma käynyt paikalla noutamassa tarvikkeita päivän luentoja varten. Ja samalla löytänyt koko solutilan täynnä vieraita alastomia miehiä, jotka olivat nukahtaneet kuka minnekin, nojatuoleihin, kylppärin matolle ja pari sohvalle lusikka-asentoon kaatuneina.

Varsinainen tervetulotoivotus. Tuskin suunnittelemallakaan olisi voinut keksiä terävämpää jäynää.