Levyt täynnä hunajaa

Parisen viikkoa sitten Usvaleirillä äänittelin tieteiskirjoittajien itsensä lukemia novelleja, muiden mukana lukivat Boris Hurtta ja Anne Leinonen. Niistä olen muokannut Usva-CD:n, tai oikeammin Usva tupla-CD:n. Matskua on yli kaksi tuntia.

Valitettavasti levyjä ei vielä ole tarjolla kaikille, vain tekijöille, mutta eiköhän ne jossakin vaiheessa saada isoon jakeluunkin.

Tässä esimakuna oma novellini.
Novelli on Stepan Chapmanin innoittamana surrealistinen. Idea syntyi keskustelusta, jossa pohdimme, mihin haltijat oikein menivät Sormusten herran lopussa. Heitähän ei ole sittemmin tavattu, vaikka maapallolla ei enää ole tutkimattomia kolkkia, joihin voi laivalla karata. Mystisen katoamistempunhan tekivät myös dinosaurukset aikoinaan.

Käytettäväksi ei nautittavaksi, pahoittelen paikoin vulgaaria kielenkäyttöä, se on kuitenkin tarkoituksellista.

Lava täynnä hunajaa

Minun mielipiteeni ei kelpaa mihinkään (pakina)

Pari päivää sitten, juuri kun olin päässyt kotiovestani sisälle kännykkäni pirahti.
”N.N. Suomen mediatietokeskuksesta päivää. Olisiko teillä pieni hetki aikaa lyhyeen haastatteluun?”
”Tottahan toki, anna kuulua”.
”Mainiota. Teemme mielipidetutkimusta Taloussanomien lukijoille, tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Taloussanomia?”
”Taitaa se jonkun jäsenyyden kylkiäisenä tulla, mutta enpä muista koskaan avanneeni sitä”.
”No siinä tapauksessa meidän ei varmaankaan kannata käydä tätä läpi? Mutta ei se mitään, teemme toista, vastaavaa kyselyä Helsingin sanomien lukijoille. Tuleeko talouteenne, tai luetteko muuten säännöllisesti Helsingin sanomia?”
”Ei tuu Hesaria”.
”Luetteko muuten… säännöllisesti?”
”Enpä juuri”.
”Hmm… on meillä myös tämmöinen ostokäyttäytymiskysely nuorille, 18-32 vuotiaille aikuisille.”
”Olen jo 41”.
Hetken hiljaisuus.
”Siinä tapauksessa minun ei auta muuta kuin kiittää tästä ja toivottaa teille oikein hyvää illanjatkoa. Olen siis N.N. Suomen mediatietokeskuksesta. Kiitos ajastanne ja kuulemiin.”
”Kiitos, kiitos”.

Hämmentävä puhelu, minua ei tarvittu mihinkään kyselyyn. Tämä mielessäni vedin takin päälleni ja lähdin talsimaan ruokaostoksille. Kävelymatkan päähän kodistani on muutama viikko sitten avattu uusi K-supermarket. Sinne suuntasin. Aulassa oli pari nuorta tyttöä blankettien kanssa jututtamassa asiakkailta. Molemmilla oli juuri keskustelut menossa, joten he eivät juuri silloin uusia asiakkaita kaivanneet. Nappasin kärryt ja astelin myymälän puolelle.

Täytin ostoskorin varsin rutiininomaisesti. Paketti leipää, pino maksalaatikoita… sitä rataa. Yhden välikön päässä näin myyntiesittelijän pitävän puhettaan pienelle yleisöparvelle ja jakelevan heille pieniä näytelaatikoita. Ihan kuin pieniä somia muropaketteja. Ahneena penninvenyttäjänä singahdin tietenkin ilmaisen perään. Aika isännän elkein taisinkin tulla, koska esittelijä noteerasi minut jo kaukaa. Hän kääntyi kohden aikomuksenaan selvästi käyttää minua hyväkseen seuraavassa myyntipuheessaan.
”No niin herra, te varmasti haluatte pitää hyvää huolta koirastanne!” Samalla hän nosti näytille kaksi pakettia, yhden kummassakin kädessä. Toinen oli vihreä ja toinen punainen. Kummankin kannessa poseerasi karvaturri. Koiranmuonaa!
”Heh, ei minulla ole”, naurahdin vaivautuneesti ja näännyin kannoillani 180 astetta.

Keräsin loput eineet, maksoin ostokseni ja siirryin kohden ulko-ovea. Blankettitytöillä ei kummallakaan ollut juuri asiakasta, joten ikään kuin sattumalta ohitin heidät ihan vierestä ja hidastellen. Kumpikaan ei tuntunut noteeraava minua, joten vähän köhäisin ja kysyin, ”Mikäs kysely tää on?”
”Nää on sellaisia naisten juttuja”, vastasi toinen vähän hämillään tungetteluani. Samassa huomasin tyttöjen nimikylteistä mainoksista tuttujen hygieniatarvikkeiden brändin. Jatkoin reippaasti kiihdyttäen pihalle.

Sen verran nolostuneena hosuin, että jalkani lipesi ulkona heti ensiaskeleella ja olin kaatua jäiselle pihalle. Vähän edempänä seisoi iso mainostaulu jossa joku nuorimies naama leveässä pepsodent-virneessä tuntui nauravan juuri minun liukastelulleni.

Pysähdyin mennessäni mainosnaaman eteen ja tiuskaisin sille, ”Ja just sun mielipiteesi ei minua kiinnosta!”.

Muista oikea laskutusmäärä

Viimeinen ESCON -lasku on tulossa eräpäivään. Sitä tässä eteenpäin sumpliessani muistui mieleeni eräs hassu laskutustapahtuma, joka sattui takavuosina, kun olin töissä betonitehtaalla.

Tehtaalle oli juuri hankittu uudet laskutusohjelmat. Istuskelin aamukahvilla sihteerin ja keskusneidin kanssa infopisteellä. Sihteeri kirjoitteli ensimmäistä laskuaan uudella ohjelmistolla. Työ sujui kuten pitikin - laskutusosoite, maksaja, summa, päivämäärä - helppoa. Paitsi että yhden ruudun, kohdalla homma pysähtyi.
-Mikä on tämä ”määrä”?
Minä (omasta mielestäni kaikkien alojen asiantuntijana) tarjosin välittömästi apuani.
-Se on tietenkin maksettava määrä.
-Mutta täällä on jo summa?
-Ai niin, no se tietenkin tarkoittaa sitä varsinaista laskun määrää, mistä lvv on otettu pois, ja joka jää myynnistä talolle, opastin.
-Niin tietysti. Se on sitten 5465 (mk)!
Sihteeri painoi tulosta nappia, jolla lasku lähti varastohuoneessa sijaitsevalle printterille.

Olin tuonut muffinsseja kahvihetkeämme varten, joten printin noutaminen hetkeksi jäi. Istuimme kolmistaan kaikessa rauhassa nauttimassa ansaitusta aamuhetkestä. Päällikötkään eivät vielä olleet ehtineet saapua.
Taisimme hörppiä suorastaan toisenkin kupillisen. Ai että sitruunakreemimuffinssit sitten ovat hyviä. Etenkin ne, joiden pinnalla on glaseerattua tomusokeria. Nam nam.

Kahvihetkemme lopulla rauhallista ilmapiiriä häiritsi hirmuinen karjaisu.
-Mitä helvettiä!
Mitä oli sattunut? Ryntäsin urhollisesti käytävälle ja suuntasin varastoa kohden, mistä huuto tuntui kaikuneen.

Käytävällä avatun varastonoven edessä seisoi talouspäällikkömme nilkkojaan myöten keltaisissa laskupapereissa. Ja tulostin oven takana sylki niitä ilmoille kaiken aikaa lisää.

Kalabaliikin ääressä oivalsin, mitä se määrä oikein olikaan ohjelmassa tarkoittanut, laskujen kappalemäärää. Samassa kone sylkäisi ulos numeron 2000, ja kulutti samalla viimeisenkin printtipohjan.

Ei kauheasti naurattanut, kun kuulimme tuhlanneemme ensimmäisen puolen tunnin aikana koko juuri hankitun laskukaavakevarannon loppuun. Tehtaan laskutus pysähtyi yli viikoksi, ennen kuin kaavakkeita saatiin lisää.

Eivät maistuneet minun muffinssini tytöille enää seuraavana aamuna.

Fast & Furious (pakina)

Ajelin tänään normaalia myöhemmin Kehä I:stä Tapiolasta pohjoiseen, kotiin päin. Kello oli vaille kahdeksasta, muuta liikennettä oli vielä runsaasti, ei kuitenkaan enää ruuhkaa. Oikea kaista kulki jokseenkin rajoitusten mukaisesti ja vasen vähän yli. Oli jo pimeää, kaikki siis kuten pitääkin.

Minulla oli vähän tavallista painavampi kaasujalka ja kiirekin oli. Tuumin, että miksi näin kauniina iltana, kun stereoistakin vielä soi Bryan Adamsin ”Summer of 69”, minun pitäisi madella muiden mukana. En keksinyt syytä, joten lisäsin vauhtia. Tein pika-analyysin. Vasen kaista on tarkoitettu nopealle ajolle. Sitä saa käyttää, jos on
nopea auto, parempi kuski, kova kiire tai tavallista tärkeämpi ihminen.
No voi tavaton, minähän olin noita kaikkia. Pois alta tupajumit!

Polkaisin koslani kunnon vauhtiin. Ajoin edellä kulkevan puskuriin kiinni ja painoin räikkää. Jess, että se väisti nopeasti. Uutta putkeen. Typerien nilkuttajien välissä ehdin kiihdyttää jokseenkin 120 – 130 km/h vauhtiin, ennen kuin taas olin jonkun takana. Päätin vielä tehostaa ”latua Perkele” -temppujani pitkillä valoilla. Siunatkoon kun oli hauskaa. Puskuri puskuriin, pitkät päälle ja äänitorvi pohjaan. Eräskin vanha eukko sai – näin väitän – kuplavolkkarinsa hyppäämään alta pois. Minulla oli niin kivaa, etten malttanut kääntyä Konalan liittymästä kotiini, vaan ajoin koko Kehätien loppuun, Itäkeskukseen saakka. Perillä olin kuin puolen tunnin vaakasamban jäljiltä raukea. Siinä adrenaliinitulvassa sitä sai pumppu kyytiä.

Sitten heräsin, kaikki olikin vain unta. Olin vasta Leppävaaran suoralla.

Seksikertomus

Edellinen blogaukseni oli tuollainen vähän ällöttävä tarina, joten tällä kerralla kerron paljon iloisemmasta asiasta. Ja mikä onkaan iloisempaa kuin seksi?

Olin juuri täyttänyt 17 ja oli Juhannus. Olimme kavereiden kanssa mökkeilemässä umpiruotsinkielisellä paikkakunnalla Pohjanmaan rannikon tuntumassa. Päivän mittaan otettiin aurinkoa ja tissuteltiin rommiviinaa. Illalla oli tiedossa tanssit läheisellä (noin 15 km) tanssilavalla. Sinne sitten lähdimme 9 paikkaisella pakettiautolla. Meitä oli vain viisi, joten neljällä oli lupa tuoda seuralainen mukanaan takaisin mökille.

Ihan kivasti illalla menikin. Mukava tyttökolmikko, 15-16 vuotiaita lyöttäytyi minun ja parin kaverini seuraan. Siellä tanssittiin ja mussutettiin tyttöin kanssa limua ja pullaa puffetin puolella. Muuta ei ollutkaan tarjolla. Olimme kuskia vaille kaikki alaikäisiä diskotelttaan, jossa olisi ollut baari. Mökille lähtökin sitten jossakin vaiheessa tuli mieleen. Kello ei ollut edes kymmentä, kun päätimme vähän ”pistäytyä” mökillämme. Tytöthän lähtivät mukaan, kun sopivasti houkuttelin, sehän on selvä.

Mökillä tarjosimme tytöille lonkeroita. Siideriä ei tuhon aikaan juonut kukaan. Jutustelu alkoi vaivihkaa lämmetä vähän halimisen puolelle. Saatettiinpa muutamat pusutkin vaihtaa. Oma tavaramerkkini oli nenien hierominen vastakkain tytön kanssa. Se oli jotenkin ylitsepursuavan seksuaalista, mutta ah, niin viatonta. Mutta sitä pidemmälle olimme kaikki aika arkoja. Päätimme joka tapauksessa illan pimetessä vaihtaa puhelinnumeroita. Tuumailin, että nytpäs teen - kieroksi väitettynä kaverina - taktisen hienovaraisen vihjauksen ja samalla osoitan olevani varsinainen maailmanmies. Otin suurieleisesti lompakostani kortsupaketin, repäisin sen pahvikuoresta palan ja kirjoitin oman puhelinnumeroni sille. Ojensin lapun tytölleni ja tämä katsoi raapustustani. Kääreen palassa sattui juuri olemaan paketin pakkausmerkintä. Tyttö asiaa enempää ajattelematta huudahti, ”Tämähän on mennyt kaksi vuotta sitten vanhaksi”.

Ja sitä iloista kuoronaurua kesti mökissä varmaankin varttitunnin. Tämä maailmanmies ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, eikä varmasti yrittänyt sinä iltana enää yhtään hurmaustemppua. Sen verran kokosin itseäni, että sentään lähdin mukaan, kun kyyditettiin ja saatettiin tytöt takaisin kylälle. Sitten uudelleen mökille ja 24 karaatin aamuyön känni päälle.

Missäs jutun seksi?
No siinä, että tapaus vitutti ainakin viikon.

Palmu teaser

Kävimme viikonloppuna TC:n, Ellan, Iivarin ja Ninnin kanssa tutustumassa Palmu-leffan yhteen kuvauspaikkaan. Tarkoitus oli tehdä koekuvausta ja ottaa traileria varten ensimmäisiä ottoja, mutta kameratekniikka petti. Ensisijaisesti kameran akku. Joitain kohtia sain kuin sainkin venyneeltä, vanuneelta, pätkivältä nauhalta pelastettua, ja niistä koostettuna teaseri. Olkaapa hyvä.

Uunista valuu hirviö

Lupailin kertoa maailman huonoimmasta pitsareseptistä. Vähän narrasin, ei muistelemassani reseptissä ollut vikaa. Toteutuksessa sen sijaan oli ihan vähän.

Oikeasti huonoimman reseptin, jonka muistan, sain koulusta. Luokkamme oli kärttänyt kotitalousopettajalta, että tehdään pitsaa. Pitkän taivuttelun jälkeen hän sitten myöntyikin, paistoimme sitä köksäntunnilla. Siihen kuului muiden muassa tuoreita herneitä ja leseitä. Ok, tuoreet herneet ja leseet ovat tietysti omalla tavallaan hyviä, mutta pitääkö sitä hiton terveysvalistusta tuputtaa turmelemaan lasten toiveherkutkin? Kyse oli pitsasta, taivaan tähden. Siihen kuuluu salamia ja kinkkua ja jauhelihaa ja valkosipulia. Hiisi vieköön, jos vielä joskus päädyn viemään kukkia opettajalle, ihan ilkeyttäni korvaan ruusut tukulla terveellisiä raparperinvarsia.

Mutta palataanpas sitten siihen omaan heikohkoon pitsanpaistooni. Sen verran harvoin jaksan laittaa oikeaa ruokaa, että ajattelin tehdä kerralla vähän isomman pitsan, jotta siitä sitten riittäisi useammaksi kerraksi syötävää. Kaivoin käsiini jonkin reseptin, ties mistä peräisin, käsin se oli joka tapauksessa kirjoitettu. Siinä oli tarvittavat ainekset listattu numerojärjestyksessä.

1. ½ pakettia hiivaa
2. 2 desiä maitoa
3. 1 kananmuna
4. 2 ruokalusikallista öljyä
5. 3 desiä jauhoja

Lisäksi oli vielä täytteitä, kinkkua ja herkkusieniä ja jotakin. Mutta viis niistä tässä jutussa.

Jotenkin noin se meni. Mutta koska tosiaan ajattelin tehdä kerralla enemmän, päätin yksinkertaisesti tuplata kaiken. Tässä vaiheessa olisi reseptissä kannattanut olla kohta, joka kertoo jo alkuperäisen ohjeen mukaisen pitsan olevan kohtuullisen isokokoinen.

Sen lisäksi, että laskin kaikki ainekset kahdesti, jotenkin hämäännyin noista järjestysluvuista. Kuten jo kerroin, oli resepti kirjoitettu käsin ja järjestysnumerot paikoin sekaantuivat määrien kanssa. Siispä sen sijaan, että olisin käyttänyt kokopaketin hiivaa, luulin, että minun pitää tuplata 1 ½ pakettia. Laitoin siis taikinaan täydet kolme pakettia hiivaa. Maidon, öljyn ja kananmunan tuplaus onnistui niin kuin pitikin. Sen sijaan jauhojen kanssa meni taas metsään. Tuplasin 5.3 desiä jauhoja. Muistan kyllä ihmetelleeni jauhojen tarkkaa määrää reseptissä, mutta en antanut sen häiritä kokkaustani. Pyöristin määrän kuitenkin 11 desiin. Jauhoja kului yli paketillinen.

Näistä aineksista sitten sotkin taikinan ja levitin sen uunipellille. Malttamattomana kaverina en jaksanut odotella hiivan nousemista pätkääkään, vaan survaisin täytteet päälle ja pukkasin pellin uuniin. Siellä sitten alkoikin tapahtua.

Pitsa nimittäin alkoi mukavasti paisua. Ja sitten se paisui lisää. Sitten se paisui vielä lisää. Se nousi pelliltä parikymmentä senttiä, pursusi uunin seinämille ja uuninluukkua vasten. Rakosista sitä puski ulos jonkin verran ja uunilasiin se paloi kauniisti ja tiukasti kiinni.

Kun noin 20 minuutin kuluttua kävin herkkuani katsomassa, oli näky kuin elokuvasta Blob – valuva kuolema. Makoisaa hirviöpitsaani ei mitenkään päin saanut ulos uunista. Minun oli odoteltava puolisen tuntia, jotta uuni jäähtyi sen verran, että pystyin veitsellä leikkelemään pitsan pois. Höyläsin sitä ulos siivuina, kuin kebabia ikään.

Kukaan ei enää halunnut syödä minun pitsaani. Asiaa ei auttanut se, että olin unohtanut suolan taikinasta kokonaan. Sitä kun ei reseptissä erikseen ollut mainittu. Itse urhollisesti söin joitakin paloja, joihin oli sattunut taikinaan uponneita täytteitä. Vaikka eivätpä ne herkkusienet suolattoman limpun seasta paljon maistuneetkaan.

Tuosta tapauksesta alkaen olen pitänyt Keijon pitsapalvelua puhelimeni pikavalinnoissa.

Voi tapain turmelus!

Ostin vahingossa alkoholitonta siideriä.

Toivottavasti ystävien huumorintaju huomenna kestää.
Täytyypä muistella sitä vanhaa sanontaa, miten se menikään,
"Kyllä viinaa voi olla ilman kivaakin".

Päivä jolloin lakkasin pelkäämästä Darth Vaderia

Ei aavistustakaan kuvaajasta tai virittäjästä. Mutta hyvää työtä ja kiitos.

Maailman kahdeksas ihme - Jordan-lätkä Finnconissa 2008

Finnconissa 2008 järjestettiin Jordan-lätkäkilpailu, johon tietysti osallistui myös ESCin joukkue, nimeltään "Maailman kahdeksas ihme".
Kyse oli varsinaisesti yksilökilpailusta, mutta eipä se joukkuetta haitannut.
Kirjailijaa kunnioittavassa, mutta hänen tuotantoansa mielellään kaltoin kohtelevassa joukkueessame olivat tällä kertaa mukana:


Elokuvaohjaaja Carl Denham, New York,
Kapteeni Englehorn, Biskajanlahti,
Elokuvatähti Neiti Ann Darrow, New York
ja tietysti itse 8. ihme King Kong, Pääkallosaari.

Tehtävänä oli yksinkertaisesti pistää jordaneilla (viisi kappaletta) verkot tötterölle. Maaleista 20 p, ylämummosta 40 p, kirjan hajottamisesta 10 p, mailan hajottamisesta 10 p, maalivahdin (joka osottautui olevan itse Robert Jordan) turmelemisesta lisäpisteitä.


Joukkueestamme ensimmäiseksi tuleen astui Kapteeni Englehorn. Urhealla suorituksella ja pienellä pyllähdyksellä Kapteeni otti johtopaikan haltuunsa, ja siirtyi hetkeksi kameran taakse.


Toisena kentälle asteli Ohjaaja Denham. Ohjaaja teki alkuun muutamia tarkkoja täsmäsivalluksia ylämummoon, mutta päätti loppuvaiheessa luottaa lähinnä raakaan voimaan. Jälki oli sen mukaista. Vakuuttava kärkipaikka.


Seuraavana olikin vuorossa Neiti Darrow, joka aloitti suorituksensa näyttävästi korkokengissä. Mutta optimaalisen tuloksen takaamiseksi hän päätti lopulta luopua hankalahkoista "urheilu"jalkineistaan. Innokkaat joukkuetoverit heittivät kertaalleen hattunsakin areenalle (vai oliko se tuulenpuuska).


Viimeisipänä, mutta ei vähäisimpänä kaukaloon astui itse King Kong. Yleisön rytmikkäiden "Kong, Kong", huutojen saattelemana tämä jättiläinen heitti ensin mailan, sitten muut pelivälineet ympäri kenttää ja vähän ylikin. Tunnelma oli sykähdyttävä, ja katsomo haltioissaan. Suorituksen päälle maistui siemaus oman saaren mangomehua. Pitkän kuljetusmatkan aikana mehu oli päässyt vähän käymään, mutta hyvää se oli silti.

Vastustajiakin kentällä kävi.

Hyvistä suorituksista kannattaa mainita etenkin Jautero, Jouni (esciläisiä hekin), Tuomas ja Warda. Vahvoja olivat myös tamperelaiset Laura-Marja ja Jukka K. sekä Turun lahja kilpailulle Vesa ja tietenkin Ipa. Sen sijaan HYSFK:läiset olivat ihan kebab-kioskilla. Näin siitä huolimatta, että huhujen mukaan yhdellä joukkueen jäsenellä on tärkeitä ruumiinosia adamantiumista.


Kun tuomarit Janne ja Maria - jotka onnistuvat pitämään aisoissa jopa läpiketkun Denhamin - laskivat loppupisteitä, kokoontui tiimi "Maailman kahdeksas ihme" yhteiskuvaan.


Joukkueemme järkähtämätön viileys ja vankkumaton yhtenäisyys tuo helposti mieleen Keystone Kopsien sulavan dynamiikan.


Palkintoja pääsivät lopulta noutamaan voittajaksi yltänyt Tuomas, kakkonen Jukka, sekä Escin oma Ohjaaja, Pääkallosaaren löytäjä, King Kongin kesyttäjä Carl Denham. Valitettavasti kolmas palkinto piti sisällään kaikki Jordan pelivälineet.

Lopuksi vielä muutamia yleiskuvia. Kiitoksia Tampere, ensivuonna uudelleen Kaapelitehtaalla.


Kuvien räpsimessä auttoivat ainakin Mikael ja Jouni. Muutamat kuvat (kuten Keystone Kopsit) ovat Jauteron omaisuutta. Myös Kummisedän kuvia on mukana.

Taidetta koneisiin

Sarjisblogit ovat niin kovassa huudossa nykyisin, että täytyyhän minunkin. Hähää, kärsikää...