Se vuotaa sittenkin

Tapahtumasarjasta Tapsa vs. keittiön viemäri on taas aika paljastaa uusi luku.

Minun keittiönihän remontoitiin viime kesänä. Se oli alkuperäinen 60-luvun köökki, kulunut ja osin varsin laho. Viemäri oli jatkuvasti tukossa, kaikki avausyritykset auttoivat parhaimmillaankin vain joitain viikkoja. Keittiö laitettiin siis ihan kokonaan uusiksi, TC toimi remonttimestarina, sähköt ja putket hoiti tietysti luvallinen sähköasentaja ja putkimies. Ihan hyvin meni, budjetti kuitenkin paukkui, joten tein yhden rahatilannetta korjaavan päätöksen: En ostanut tiskikonetta remontin yhteydessä, hankin sen vasta muutaman kuukauden jälkeenpäin, kun olin suunnilleen selvinnyt muista laskuista.

Tämä tarkoitti myös sitä, että tiskikonetta ei enää asentanutkaan ammattilainen, vaan... minä!

Tila tiskialtaani alla on erittäin ahdas. Keittiöni on jo lähtökohtaisestikin komero, eikä mikään oikea huone, kaapit ovat erityisen kapeita. Uusi viemäri koostui lukuisista muoviputken pätkistä ja oli aika heppoisen ja futuristisen näköinen kompleksi. Pöydän alle varattu tila riitti vain pienelle pöytätiskikonelle. Onnistuin toteuttamaan pääosan sen kytkennöistä ihan hyvin. Ottovesiliitosta tehdessä meinasin vahingossa sahata lämpimän veden putken poikki, mutta onneksi siitä pärkösi vain muutama putkea suojaava metallisäie. Sähkötyöt olivat ihan 'töpseli seinään' -asennusta, jossa minäkään en sentään töpeksi. Vähän piti johtoa kierrättää ja suurentaa allaskaapin seinien läpäisyaukkoja, mutta ihan ok. Pahimmaksi ongelmaksi muodostui poistoveden liittäminen uuteen viemäriin.

Jo ottovesiliitoksen kanssa jouduin pingottamaan viemäriputkia, mutta poistoliitos edellytti ihan kunnon väkivoiman käyttöä. Kun kovan rutistuksen avulla olin saanut kaikki letkut kiinni oli aika koeajaa tiskikone. Lopputulos oli surkea. Astiat olivat yhtä likaisia kuin ennen pesuakin, osa ei ollut edes kunnolla kastunut. Kyllä kannatti taas ostaa halvin mahdollinen kodinkone!

Koska kyseessä oli pöytätiskikone, sen vedenpoiston oli alunperin tarkoitus toimia ensisijassa painovoimaisesti pöydän päältä pöydän alla olevaan viemäriin. Käyttöohjekirjan mukaan poistoletkua ei pesutehon varmistamiseksi saanut nostaa yli 10 cm koneen asennustason yläpuolelle. Semmoinenhan ei tässä tapauksessa ollut vältettävissä, koska kone sijaitsi lattialla tiskipöydän alla, ei pöydällä. Poistoletku teki 50 cm nousun liittyäkseen viemärin vapaaseen liittimeen. Vielä koska tilaa oli allaskaapissa tolkuttoman vähän, olivat letkut aika tiukoilla mutkilla ja kasassa puristuksissa. Pienessä pöytäkoneessa ei ole sellaista pumppua, joka olisi moisista vettä saanut läpi. Jotain tartti tehdä.

No jotain sentään olikin tehtävissä. Tiskikonetta siirtelemällä ja reittejä ohjailemalla sain letkujen puristuksia pienemmiksi ja virtauksia paremmiksi. Tiskialtaan ylivuotoletkun kiinnitys oli viemärissä viitisen senttiä alempana kuin poistoletkun liitospaikka. Lisäksi ylivuotoliitos tuli sivusuunnasta, kun taas poistoliitos oli ylhäältä alas, poistoletku joutui siis tekemään vielä ylimääräisen yläkoukun. Vaihdoin liitokset päittäin. Ne olivat nyt keskenään väärän kokoisia, mutta 5 siitä. Koneen alle lisäsin 2 cm korotuslevyn. Poistoletku teki enää noin 35 cm nousun ja kas, konehan alkoi pestä astioita puhtaaksi :) Voittoko? Ei sentään vielä.

Kaiken tämän letkurukkailun seurauksena viemäri lakkasi taas vetämästä kunnolla. Ja mikä pahinta, kun tiskialtaaseen laski vettä, alkoi viemäri vuotaa allaskaappiin. Jos vesi pääsi altaassa yhtään nousemaan (ja nousihan se koska viemäri ei kunnolla vetänyt) se suorastaan lorisi sisälle. Yritin kiristellä ja tiivistää liitoksia, en pelkästään itse tekemiäni vaan myös muita, joita olin joutunut sorkkimaan. Sain vuodot suunnilleen aisoihin, ainostaan silloin kun altaassa vesi nousi, tapahtui vielä pientä veden tihkumista ja lorinaa kaappiin. Hölmö kun olen, päätin tyytyä tähän. Käytännössä lakkasin käyttämästä tiskiallasta muuhun kuin hyvin nopeisiin, muutaman sekunnin juoksutuksiin. Ja mikä ettei, tiskikonehan hoiti varsinaisen astioidenpesun.

Mutta olihan tilanne täysin kestämätön. Uusi keittiö oli heti vesivahinkovaarassa. Muutaman kuukauden kärvistelin, mutta kun allas jälleen meni täysin tukkoon, päätin kutsua putkimiehen takaisin paikalle. Ilta oli kuitenkin niin pitkällä, etten siltä istumalta voinut hänelle soittaa. Ehdin saada insinöörimäisen "osaan ite" intopuuskan.

Aluksi tyhjäsin koko allaskaapin tilan maksimoimiseksi. Sen jälkeen purin koko uuden viemärin, irroitin ihan kaikki osat erilleen. Nehän olivat muovia ja irroittaminen oli mahdollista käsipelillä. Sitten kokosin ja kiristelin koko järjestelmän alusta alkaen uudelleen kasaan. Oivalsin myös miksi ja miten putket olivat joutuneet väännöksiin. Sahasin kaappiin lisää tilaa. Tulos oli seuraava: yhden varmasti vuotaneen kohdan sain varmasti kiinni, yhden mahdollisesti vuotaneen kohdan sain varmasti kiinni, yhden mahdollisesti vuotaneen kohdan sain mahdollisesti kiinni ja yhden varmasti vuotaneen kohdan sain kiinni niin että se vuoti enää vain vähän. Lisäksi sain mutkalle pingottuneen viemärin ylimmäräiset jännitykset pois niin, että viemäri veti taas kuin minun unelmani maratonjuoksusta. Viimeisen pienen vuodon sulkeminen ei onnistu ilman koko tiskialtaan irroitusta, joten sen annan olla. Se tiputtaa vain ääritapauksessa ja vaatii vesipaineen nousua esim. uuden tukkeutuman vuoksi.

Tuli niin julmetun hyvä olo, että kävin koko loppuillan vähän väliä laskemassa vettä täydellä paineella altaaseen, ihan vain koska voin :)

Taas ne amerikkalaiset meitä huiputtaa!

Eikö riitä, että ne jo kavalsi meiltä Nokian? Posti nimittäin toi tänään DVD:n, amerikkalaisen uudelleenfilmatisoinnin Ronald af Hällströmin elokuvasta ”Noita palaa elämään”, ”The Naked Witch”, joka perustuu Mika Waltarin näytelmäkäsikirjoitukseen.

Itse elokuvasta; 150 vuotta sitten suunnilleen kaikkeen syypääksi todettu noita survotaan vaarna rinnassaan texasilaiseen suohon. Viimeisinä sanoinaan hän uhkaa palata ja tappaa kaikki surmatyöhön osalliset, jälkeläisineen tietenkin. Tilaisuus tuleekin nykyajassa (elokuvassa 60-luvulla), kun hömelö opiskelijapoika kaivaa noidan haudan auki. Ilkialaston velhotar pääsee riehumaan vapaasti ympäri maalaiskylää. Leffan kuvakuvakulmat ovat valitettavasti tässä vaiheessa sellaisia, että noidan hipiää ei osu filmille kuin vähän jaloista ja sitten olkapäästä ylöspäin, aina joku riivatun pensas tai aidanportti on blokkaamassa suloisempia näkymiä. Jo noin minuutin kekkuloimisen jälkeen noita saa ensimmäisen tilaisuuden kostolleen. Terävä kepakko kädessään hän kumartuu sängyssään nukkuvan nuoren neitokaisen ylle. Ja mitä tämä meidän noita tekeekään? Murhatyön? Verta roiskuvan penetraation? Ehei… SE VARASTAA ITSELLEEN VAATTEET! Siis leffan nimi on ”The Naked Witch” ja se on nakusillaan enintään minuutin! Pottuilua! Riiviömäistä petkuhuiputusta! Mikä virasto on vastuussa amerikkalaisista noitaelokuvista? Nyt meni kyllä elokuvailta pilalle.
Minä soitan Obamalle!

Oman varaston metsästäjä

Olen tehnyt omasta kellarikomerostani löytöjä ennenkin, mutta tämänpäiväinen vie kyllä voiton kaikista.

Minullahan on ollut menossa sellainen "Tyhjää kämppääsi" -buumi, asunto kun on hiljakseen täyttynyt aivan kiusallisen ahtaaksi. Olen viimeisen parin vuoden aikana jo myynyt ja lahjoittanut pois useita tuhansia sarjakuvia. Sittemmin laajensin tyhjäyksen koskemaan kaikenlaista muutakin roinaa, joista suurin osa onkin tietysti ollut jonnin joutavaa. Esimerkiksi tänä aamuna meni kierrätykseen kaksi isoa pussillista vaatteita, eilen roskikseen kolme. Hankin pari viikkoa sitten kuukaudeksi pöydän Konalasta kirpputorilta. Se on harmillisesti ollut vähän hiljainen kirppis, mutta onneksi kauppa nyt jotenkin sentään käy. Vien sinne päivittäin muutaman uuden tavaran, ja siivoan samalla myyntipöytäni. Asunnon puolelta se kaikkein turhin on jo viety, joten kävin tänään kaivelemassa kellarista lisää.
Yksi kellarin kirjahyllytaso oli talvella romahtanut Finnconin scifikirpikselle menevien kirjalaatikoiden painosta, en ollut tehnyt sille mitään, koska sen alapuolella oli pääosin vain samanlaisia kirjalaatikoita. Mutta nyt myyntirojua etsiessäni päätin samalla laittaa sen kuntoon. Tyhjäsin roinat käytävälle ja poistin hajonneen hyllyn. Huomioni kiinnitti se, että alimman hyllytason ja lattian välissä oli reilun kymmenen sentin rako, joka oli kuitenkin edestäpäin suljettu kynnyslistan tapaisella, mutta leveämmällä laudalla. Sain jonkinlaisen Bon Voyage -tunteen, että olin nähnyt tämän ennenkin. Poistin loputkin kamat ja naputin irti alimman hyllylevyn, ja sieltä se paljastui. Viinakätköni!

Useita pulloja 1998 vintage Samppanjaa ja 2003 vintage Bordeaux punkkua.

Herttileili sentään. Muistan, kuinka punkkuja ostettiin aikanaan iso läjä Petri P:n johdolla, koska Bordeaux 2003 oli poikkeuksellisen hyvää vuosikertaa, ja meillä oli tilaisuus saada halvalla. Minulla kun ei ole viinikaappia ja jääkaappiin ei tietenkään mahtunut (eikä se mikään viinin säilytystila olekaan), joten jemmasin pullot kellariini. Piilotin ne huolellisesti satunnaisilta kellarirosvoilta, mutta näköjään unohdin ne sitten itsekin.

Mitäköhän noilla pulloilla nyt tekisi?

Kerrankin oikeassa paikassa

Vuorossa vähän vanhempi tapaus vuodelta 2008. Petri kuvasi elokuvaa ”Atlantiksen jumala”, jossa minullakin oli pieni pahiksen rooli - kolmas natsi vasemmalta. Leffa oli tieteisfantasiaa, se kertoi Jouni Kaartisen seikkailuista tarunhohtoisessa Atlantiksessa. Jouni Kaartinen tunnetaan myös varhemmasta elokuvasta Saturnuksen sotavaltiaana.

Minulla oli elokuvassa tehtävänä vartioida ovea. Velhottarelta näkymättömyysjuomaa saanut Jouni Kaartinen kävi kimppuuni, jotta pääsisi ohitseni. Alkuun yritin huitoa näkymätöntä hyökkääjääni nyrkeillä, mutta nopeasti rojahdin tyrmättynä maahan. Koskapa en ole todellisuudessa mikään varsinainen keijukainen, maahan törmääminen sattui oikeasti aikas saablaristi. Venäytin siinä toisen rintalihakseni ja iskeä täräytin vielä isovarpaani lattiaan. Jäin kohtauksen jälkeen hetkeksi istuskelemaan ja katsomaan muita kuvauksia, ihan vain, jotta kipu ehti vähän laantua.

Kotona totuus sitten paljastuikin. Riisuin kengän varovasti jalasta. Minulla oli mustat sukat jalassa, joten päällepäin ei näyttänyt mitenkään pahalta, mutta sukkaa riisuessani totesin sen olevan aika tahmainen. Toden totta, sukka ja kenkä olivat ihan veressä, niin oli tietysti varpaanikin. Kynsi oli ihan musta ja revennyt. Eipä siinä silloin enää mitään ollut tehtävissä. Jalka oli jo sen verran turtunut, että enemmän sattui se lihasvenähdys.

Aamulla tilanne oli pahempi. Varvas punoitti ja kävely oli lähes mahdotonta. En yrittänytkään lähteä töihin vaan nilkutin päivystyspoliklinikalle. Pienen (pitkän) odottelun jälkeen pääsin lääkärin pakeille. Näytin varvastani ja lääkäri kysyi, mitäs minulle oli tapahtunut. Vastasin niin kuin asia oli: ”Näkymätön Saturnuksen sotavaltias antoi turpiin. Nyt tarttis saada vähän sairaslomaa.”

Lääkärin meni aika hämilleen, mutta sai hän sitten sentään sanottua: ”Olet tullut ihan oikeaan paikkaan.”

Pakkopaidan sijasta sain onneksi antiseptista voidetta ja tulehduskipulääkettä, kunhan olin ensin kertonut kyseessä olleen leffakuvauksen. Taiteen tekemisen totesin kuitenkin tämän kokemuksen perusteella niin tuskaisaksi, että päätin jättää sen jatkossa tyystin ja keskittyä tekemään pelkkää roskaa. Aloin esimerkiksi kirjoittaa tätä blogiani.

Luolamies tiskaamassa

Yritin tiistaina tiskata astioitani. Hommaan meni kolme tuntia, enkä saanut oikein mitään valmiiksi, tai ainakaan puhtaaksi.

Ei likaisia astioita paljon ollut. Niitä oli kyllä kertynyt useamman päivän, mutta yhteensä ehkä ison perheen päivätiskin verran. Ongelma oli se, että viemäri oli tukossa, enkä ollut saanut niitä heti käytön myötä pestyä. Olin kuluneen viikon aikana ostanut ja kokeillut kolmena eri päivänä viemärinavauskemikaalia. Ensiksi ostin kalliimpaa vaahtoa. Kaadoin koko purkin viemäriin - ei auttanut. Seuraavaksi oli halvan nesteen vuoro, koko pullo alas – ei apua vieläkään. Joku fiksumpi olisi tehnyt johtopäätöksen, että viemärinavausnesteet eivät nyt auta, mutta minä en antanut periksi. Tuumin, että on se litku sentään niin paljon halvempaa kuin putkimiehen palkkio, että antaa mennä vielä kerran. Avausvaahto soljui hitaasti juuri ja juuri edes tiskialtaasta putken puolelle, mutta tukokset eivät hellittäneet edelleenkään. Olin yrittänyt pestä tosi likaisia astioita, paistinpannua ja uunivuokaa, jossa olin paistanut broilerinkoipia, kaikki rasvamössöjätös astioista jäi altaaseen ja tarttui siinä oleviin muihin tiskeihin. Näin siksi, että rasva kellui veden pinnassa, ja putkiin laskeutui hyvin hiljakseen vain alapuolella oleva pesuvesi. Tiistaisen sessioni aluksi lutrasin ainakin puoli pulloa pesuainetta, mutta ei sekään mahtanut mitään tiskeilleni ja altaaseen kertyneelle saastalle.

Sitten sain tarpeekseni.

Avasin kaapin tiskialtaan alla ja kävin ongelmaan kirjaimellisesti käsiksi. Paksu valurautainen viemäriputki teki altaan alla kaksi pystysuuntaista 180 asteen mutkaa, muodostaen hajulukon, joka pitää viemärin tuoksut poissa asunnosta. Huomasin ensimmäisen mutkan, eli alamutkan alapinnassa kierretulpan. Viemärin sai siis siitä auki puhdistusta varten. Hain kaapista jakoavaimen ja aloin vääntää tulppaa auki. Se ei hievahtanutkaan. Tulppaa ei ehkä oltu koskaan kuluneen 50 vuoden kuluessa avattu. Putki oli maalattukin useaan kertaan, ja kuivunut moninkertainen maali sinetöi tulpan kiinni entistäkin tiiviimmin. Kiskoin yhä rivakammin ja aloin jo vähän hermostua homman tuloksettomuuteen.

Minä olen yleisestikin ottaen aika yllytyshullu, mutta mitä tulee luolamiesmäisiin voimankoitoksiin, remmini on täysin pitelemätön. Minulle ei viemäritulpat v***uile, ehehi. Kävin viskaamassa onnettoman jakoavaimen työkalulaarin pohjalle ja kaivoin esille ison pyssyni, Caterpillar Starksteel 90 senttiä pitkät ja varmaan 10 kiloa painavat putkipihtini. Ah sitä voimaa ja mahtia, joka minuun virtasi jo tuota jumalan työkalua kourissa pidellessäni. Laitoin varmuudeksi aurinkolasit silmilleni, ettei pihtien kirkkaalla kromivanadiiniteräspinnalla välkehtivä loiste vain vahingossa päässyt sokeuttamaan.

Konttasin takaisin viemärin ääreen. Kirstin pihtien Cobra™ -leuat tulpan ympärille ja aloin kiskoa. Ei meinannut tulppa edelleenkään liikahtaa, joten lisäsin voimaa. Pönkäsin jalkani takaseinään ja revin pihtien päistä kuin Pertti Karppinen ikään. Ja johan alkoi tapahtua. Komeron puinen lattialevy nimittäin pärähti halki, lastuja sinkoili pitkin keittiötä, kaapin ovi repesi saranoiltaan. Tulppa ei kuitenkaan liikahtanut, joten lisäsin voimaa. Valurautaputki vääntyi altaan pohjassa ja pulautti tiskialtaaseen muhkean ylöspäin nousevan lommon. Putkeen näytti tulevan pitkittäinen halkeama, mutta se saattoi olla vain maalipinnassa. Tulppa ei ollut moksiskaan, joten lisäsin yhä voimaa. Nyt koko tiskipöytä irtosi takaseinästä ja halkaisi lähtiessään pari seinäkaakelia, kahvinkeittimen lasipannu pyörähti tiskipöydältä lattialle ja särkyi pirstaleiksi. Tulppakin alkoi natista. Lisäsin siis voimaa. Sitten se vihdoin irtosi. Kaamean rysähdyksen ja paukahduksen saattelemana tulppa alkoi pyöriä ja saman tien se irtosi kokonaan. Putkessa ollut musta möhnäinen viemärivesi roiskui syliini ja kaapin lattialle, se sotki kaapissa olleet siivoustarvikkeet, ja levisi edelleen pitkin keittiöni parkettia. Haju oli… no miltä viemäri nyt haisee. Nousin lattialta, taoin rintaani ja päästin mielessäni ilmoille isojen apinoiden voittohuudon. Sitten aloin tutkia tulppaa. Kaikki kierteet olivat leikkautuneet sileiksi. Oivalsin, että koska tulppa oli viemärin alamutkassa, ja siis ylösalaisin, olisi se avaamiseksi minun pitänyt kiertää sitä toiseen suuntaan kuin normaalisti. Olin siis koko ajan kaikin voimin kiristänyt tulppaa!

Siinä lemuavan keittiöni jäänteillä seisoessani lohduttauduin sillä, että koska viemäriputken tulppa oli nyt rikki ja reikää ei saanut enää suljettua, niin ainakaan ei tarvinnut jatkaa tiskaamista. Altaaseenhan ei voinut enää laskea vettä.

Huomenna soitan putkimiehelle.

Mokablogi palaa eloon

Josko sais taas muutamia päivityksiä aikaan.

Aloitan häveliäästi muiden mokalla. Odottelin koko alkukuun Saksan Amazonilta pakettia. Toimitus viipyi poikkeuksellisen pitkään, olen ehtinyt tottua siihen, että saksalaisella täsmällisyydellä tilaukset tulevat perille jopa nopeammin, kuin kotimaiset toimitukset.

Vihdoin paketti saapui ja syy viivytykseen samalla sevisi.

Tapsamobiili 7.0

Tapsamobiilipäivitys kesältä. Cadillac Seville 97. Kuvassa vielä ennen rekisteröintiä.
Mittarissa huikeat 23 000 mailia (on tarkistettu ajotietokoneesta). Kevyesti madallettu lowrider, 32 venttilinen Northstar 4.6 V8.

Soittimesta sentään löytyy (melkein) koko Johnny Cashin tuotanto, vaikka Elviksen sijasta kojelaudalla jöpöttääkin Mr. Spock.



Kuvan on napannut Jori R., kiitoksia.

Lättähatun elämää

Partiolaisten nuortenlehti "Nuoli" vuodelta 1955 kuvailee lättähatun päivää näin :)


”Herra Lasse Lättähattu nousi aamuisin kello kuusi ylös. Hän tarvitsi aikaa vesijohtoputkimaisten housujensa jalkaan saamiseen kera vaseliinin, mutta ehti hän lisäksi kiskoa säippäsääriinsä korkeakorkoiset punaiset kengätkin, sitaista pillikurkkuunsa remunkirjavan rätin, maalata kyntensä, ajaa partansa karhealla pyyhinliinalla, liimata 2.5 senttiä korkean huopapannukakun lättäiseen kalloonsa ja loppujen lopuksi sijoittaa 28 senttiä pitkät niskavillansa päällystakin kaulukselle, takin, jota hänen kehittymättömillä hartioillaan piti vanerinen erikoisteline. Hän sijoitti 38 senttiä pitkän imukkeen törttöhuuliensa väliin, iskostettuaan imukkeeseen isänsä, tylsäpäisen poroporvarin, pöytälaatikosta pihistämänsä savukkeen.
Näin hypersuperultrafiinein vekottimin varustautuneena Lasse Lättähattu lähti ylemmyydentuntoinen virnistys pärstävärkillään kopsuttelemaan kaupungin katuja. Vapaus oli vihdoin koittanut, sillä edellisenä päivänä hän oli saanut potkut koulusta.”

Kohtaaminen Urkissa

Näin viime yönä unta, että Scarlett Johansson tuli Urkin pubiin pyytämään pikkusikaria ja seurakseen tupruttelemaan. No minulla ei ollut, Urkistakin oli loppunut ja viereisestä sekatavarakaupassa (missä ihmeen sekatavarakaupassa?) ei myyty. Lähdin hätäisesti juoksemaan kohti läheistä ostaria ja taakse vilkaistessani huomasin, että Scarlett oli jo kyllästynyt odotteluun ja sytytti tupakkaa ihan muiden kanssa. Hiisi vieköön.

Tänään kävin Prismassa ostoksilla. Kun näin pikkusikarihyllyn, niin vaistomaisesti napasin kourallisen rasioita mukaani varuiksi. Kun Scarlett Johansson tulee minua seuraavan kerran sikarille pyytämään, herra paratkoon, minä aion olla valmiina.

Tapsamobiili 6.0 - jo on päivitystä odoteltukin

Chrysler Sebring

Kotiini livahti paholainen

Pölynimurini oli temppuillut viimeisen vuoden ajan. Se ei tahtonut oikein imeä kunnolla. Osasyy saattoi olla siinä, että ostin vääriä pölypusseja, ja yritin saksilla leikellä niistä sopivia. Niin tai näin, pölyjä se ei enää kämpästäni poistanut. Imurini oli halvinta mallia Gigantista, joten ei se ehkä niin outoa ollutkaan, että loppu tuli turskatti. No päätinpäs sitten hankkia uuden. Laatuvehkeen tällä kertaa, ei enää halpoja romuja tähän talouteen - eipä.

Lidlissä oli myynnissä Vacuum Cleaner -merkkisiä imureita 39.99 €. Arvatkaa ostinko? Totta kai ostin. Kyllä siinä turhat laatuvaatimukset karisevat, kun kukkaronnyörejä tarttis availla. Laatikosta paljastui jokseenkin samannäköinen pölynimaisija, kuin vanhakin oli, eri värinen vain. Ja päällä oli ihan nimikin. Ei enää Vacuum Cleaner, niinkuin laatikossa, vaan "Dirt Devil". Vaviskaa villakoirat, 1600 W paholainen on saapunut.



Pikaisella ohjekirjan selailulla huomasin, että uudessa imurissa on jotain suodattimia, joita pitää silloin tällöin puhdistaa. Pakosta hiipii mieleen ajatus, että olikohan siinä vanhassakin sellaisia?

Ketkä sen tekivät?

Finncon-Animecon conitea 2009 jälkikokouksessa.
Alkaen johtajasta myötäpäivään pöytää kiertäen: JukkaH, Iivari, Ella, Sini, Sari, Topi, Hanna, Taimi, Maija, JuhaA, Semmi, Sandi, Mekku, Pekka, Pasi, Otto.
Kuvasta puuttuvat ainakin Mira, Hannele, Kyuu, Tapsa, Eemeli, Sanna, Saija, Karo, JuhaS, VesaR, VesaS ja Lissu.

Jos metsään haluat mennä nyt!

Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...

Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.


Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.

Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.

Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.

Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.

Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.

Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!

Kävelyllä hämärässä illassa

Tulevan Helsingin Finnconin innoittamana muistelen erästä viimekertaisen 2006 Finnconpäivän jälkeistä kotimatkaa. Perjantai taisi olla kyseessä. Ilta oli joka tapauksessa jo kohtuullisen pitkällä, eivätkä minulle soveliaimmat bussit enää kulkeneet.

Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.

En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”

Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.

Kalkkipäivän kunniaksi

Pari päivää sitten kävi taas pikkuisen hupaisa sattuma.

Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.

Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.

Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.

Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.

Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.

Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.

Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.

Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.

Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.

Neljäs neljättä

Eating Muffins in an Agitated Manner haastoi minut meemiin.

Meemi kuuluu näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.



Siinä se on, Jorma Ollian Hartioiden levynkansi. Tiukkaa punkkia joka sekunti.
-Mä en haluu mennä Kampin mäkkäriin
-Pienet tissit ja iso penis, siinä nainen mun makuun
-Pornoa Porvoossa
-Avaruusherpes
-Elämme kovin ahdingossa
-Laulu auringolle
-William Shatner

Saattaapi olla, että otan Yhteistyökokoukseen mukaan uusimman rokkivideomme.
Maistelun vuoksi pienet lyriikat:

Laulu auringolle

Aurinko vittu aurinko
Lakkaa saatana paistamasta
Mä haluun olla gootti
Baby mä haluun olla gootti
musta ja kalpea

Jeah baby, saatana
Lakkaa vittu jo paistamasta
Aurinko vittu saatana
Ammutaan aurinko alas
Loppuu saatana se kärvistely

Mitäpä sitä kuvaa kauemmas haastelemaan, bändiläisiä vahvistettuna Vesalla.
Vastuu jää lukijalle, The Voss Bender Memorial Blog, Sähköjänis, Avaruusajan päiväunelmia.

Tuubassa se porisee

Sattuipa tuossa takavuosina, kun olin töissä Virossa, hauska vahinko.

Kävin tuolloin Muugassa satamatyömaalla noin kerran viikossa, aina pari kolme päivää kerrallaan. Tuolloin ei varsinainen Tallinnan turistirumba ollut vielä vauhdissaan, vaan paikka oli Neuvostoliiton jäljiltä todella halpa. Ainakin jos tiesi, missä ostokset tehdä. Kaverini, jonka kanssa työreissut tein, oli ollut Virossa enemmänkin, ja mukavasti tunsi paikat.

Ostospaikkoja oli kolmea tasoa. Turistikeskus oli kallis, Stockmann vasta rakensi varsinaista liikettään, mutta oli jo jonkin myymälätilan avannut. Hinnat olivat ehkä 70-80 % Helsingin Stockasta. Keskuksen ulkopuolella olivat virolaisten omat kaupat, joissa hinnat olivatkin sitten enää 20-30 % vastaavista suomalaisista (mainitut prosentit tietysti vähän hihageneraattorista). Ja kolmatta tasoa edustivat köyhimpien pahamaineiset kaupunginosat, joissa en käynyt kuin pari kertaa uteliaisuudesta. Siellä oli törkyhalpaa, mutta valikoimat samaa mukaa. Ruokatarvikkeet maksoivat vain pennejä. Normivirolaiset itsekin kiersivät nämä kaukaa. Yhden kerran kävimme syömässä tällaisessa paikassa baarissa. En tiedä mitä ruoka oli, paljon siinä ainakin oli hapankaalia. Varmuuden vuoksi joimme ruoan kanssa pelkästään votkaa ja soodaa. Ei maksanut käytännössä mitään (kolikoita taskun pohjalta). No aika on nyt ihan toinen (kai?).

Teimme reissut aina pakettiautolla, koska mukanamme kulki aina isoja mittauslaitteita. Paketterilla oli hyvä kuskata myös juomia. Kaverini ei juonut lainkaan olutta, joten minä saatoin tuoda Suomeen tuplamäärän (yhtensä 4 kpl 24 tölkin lavaa, tuolloin ne eivät olleet laatikoissa) joka reissulta. Olvin IVB (7.2 %) maksoi oikeasta kaupasta haettuna muistaakseni 80 kruunua lava, eli jotakin 80 penniä kappale. Satamassa kappalehinta oli jo lähempänä kahta markkaa.

Erään kerran olimme tulossa hyvissä ajoin työpäivän päätteeksi satamaan. Ajelimme autolaiturille, kun ryhmä virkapukuisia alkoi kiivaasti heiluttaa meille, ja hoputtaa jatkamaan eteenpäin laivaa kohden. No mikäs siinä, laivaanhan me olimmekin menossa, Georg Otsiin. Ajoimme sisään ja saman tien takaportti nousi ylös ja laiva nytkähti liikkeelle. Kukaan ei kysynyt edes lippuja, kunhan vilautimme niitä auton ikkunasta. Homma kävi kerrankin nopeasti. Auto jäi autokannelle, ja me kiipesimme laivan baariin. Siellä ehdimme saada huurtehiset nenun alle kun ikkunasta näkyi jotkin järkyttävää. Laivamme lipui hissukseen eteenpäin satamasta ja viereisen laivan kyljessä olevat kirjaimet liukuivat yksi kerrallaan ikkunassa silmieni editse - G E O R G O T S. Meni hörppy väärään kurkkuun. Tarkistin laivalippumme. Olivat ne Georg Otsiin. Me istuimme väärässä laivassa!

Pinkaisin siltä istumalta kysymään tarjoilijalta, että mikä tämä laiva on. Saatatteko uskoa, että hän oli tyrmistyneen näköinen? Helpotus oli suuri, kun tyttö vastasi selvällä suomalaisella aksentilla. Nimeä en muista, mutta tämäkin laiva oli Helsinkiin matkalla. Vieressä olisivat olleet myös Tukholman ja Travemünden laivat.

Valoa kansalle, joka pimeydessä ajelee

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 19. lyhty.

Tapsamobiilin takalamput ovat olleet hajalla pari viikkoa. Ainakin! Silloin ystävällinen kanssa-asiakas lähi-Lidlistä tuli kertomaan, että autoni takavalot eivät pala. Kiitin tiedosta, ja päätin hetimmiten korjata ne. Siitä on siis kaksi viikkoa.

No olihan auto toki useita päiviä telakallakin tässä välissä, mutta tänään sain aikaiseksi - 19. päivän suoritukseksi - tehdä asialle jotakin. Ajoin kiesit työpaikkani parkkikellariin, avasin kotelot ja kaivoin toisen sammuneista polttimoista esille. Se mukanani lampsin jalkaisin lähibensikselle uusia ostamaan. Ei ihan samoja löytynyt, mutta melkein.
Palasin takaisin, vaihdoin toisen lampuista - vähän tarvitsi väkivaltaa, se kun ei aivan sopinut kantaansa. Eikä se uusi lamppu sitten syttynytkään, harmistuksen hanhihäkki. (Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että lamput olivat vähän erilaisia). Seuraavaksi tarkistin sulakkeet. Niiden etsimiseen menikin tovi. Ehdin turhaan purkaa pari sulakerasialta näyttävää koteloa kojelaudan alta, ennen kuin äkkäsin oikean rasian konepellin alta. Mutta ei niistäkään mikään ollut kärähtänyt. Mikä nyt neuvoksi Niskavuori?

Kotikonstit kun loppuvat, niin turvaudutaan ammattilaisten apuun. Ajelin pimeällä biililläni taas Konalaan (onneksi jarruvalot sentään toimivat, jotta ei se reissu nyt niin hirmu vaarallinen ollut), bongaileman korjaamoja. Pari sopivan näköistä pajaa löytyikin. Kiinnihän ne jo olivat, mutta soittelen maanantaiaamuna, jos vaikka heti aamusta saisin menopelin menokelpoiseksi.

Romuista autoista tuli mieleeni pieni muistelo. Ostin 18-vuotiaana Hirmuisen 1.9 l Asconan. Se oli aina rikki ja muutenkin varsinainen viritelmä. Purin sen konepellin alustan pariin kertaan silkkaa uteliaisuuttani, ja korjailin kuin MacGyver ikään. Jossakin vaiheessa kojelauta oli kokonaisen viikon irti paikoiltaan, ja esimerkiksi ratti oli tuolloin sidottu kiinni narulla. Virranjakajan pyörtimen korvasin eräälle reissulle huopanaulalla. Kerran irrotin raidetangot etupäästä, kun en päässyt muuten käsiksi pakosarjoihin. Tuloksena oli, että eturenkaissa aurauskulma muuttuu parin asteen harauskulmaksi. Ajo yli 60 km/h nopeuksissa oli kuin marmorikuulilla luistelua. Ja vain kerran sain sakkoja ajokelvottomalla ajoneuvolla ajamisesta. Silloin siinä oli sentään vielä katsastuskin voimassa. Muut kun tyytyivät karvanoppiin, niin minä viritin Asconaan sisälle punaiset pornohalogeenivalot.

Jaa jaa, Hirmusta riittää juttuja useampaankin merkintään. Palailen asiaan tuonnempana.

Unta kuulaan

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 16. höyhentyyny.

Meillä on töissä meneillään jonkinlainen Voi hyvin –kampanja. Yhtenä teemana on aivojen hyvinvointi. Aivojen hyvinvointia tutkiva konsultti piti luennon, josta en sinänsä kauheasti muista. Mutta hän neuvoi ensimmäisen tunnin aikana ainakin neljällä eri tavalla, että nukkukaa tarpeeksi. Se on parasta mitä voitte aivoillenne tehdä. Shakinpeluu on hyvästä myös, mutta tärkeämpää on levätä. Jatkuva dokaaminen on pahasta, mutta jatkuva valvominen on vielä pahempaa.

Niinpä otin opikseni ja lisäsin yöuniini tunnin. Hetkeksi. Nyt jo on ote alkanut lipsua. 16. päivän suorituksekseni korjaan unirytmini uudelleen. Aion vuoden loppuun saakka olla nukkumassa saman vuorokauden aikana, kuin olen herännytkin. Vain jouluaatto tehköön poikkeuksen.
Unen saannin varmistan kehittämällä nukkumaanmenoon rutiineja. Kofeiiniton teekupponen laitetaan porisemaan puoli kaksitoista, jne. Saa nähdä mitä muuta keksin, hampaiden harjausta kellon tarkkuudella?

Isänmaa kutsuu

Imaginaarisesta joulukalenteristani löytyy luukusta 8. Suomen lippu.

Lähden viikoksi sotaan. Odotattehan ikuisesti jos en palaa koskaan...
eiku miten se nyt meni. Koski 08, TJ 8.