tiistai 30. syyskuuta 2008

Mikä kelpaa piraijalle!

Muistelinpa eilen ESC:in mafiassa vuosientakaista muuttoamme pois Otaniemestä. Nuori perhe lähti opiskelijakylästä ja muutti Leppävaaraan. Meillä oli kaksi asuntoa kuukauden ajan päällekäin, mutta lähtö vanhasta tehtiin ihan heti ensimmäisenä päivänä.

Meillä oli tuolloin iso akvaario ja siinä parvi punapiraijoita. Jees, ne ovat juuri se kuuluisin ja tappavin laji, jotka viidakkoelokuvissa popsivat onnettomat virtaan suistuvat tavikset luilleen muutamassa sekunnissa. Ne kun ovat myös kauniita (kun pitävät suunsa kiinni) ja värikkäitä otuksia, ja siis näyttäviä akvaariokaloja.

Se on oikeastaan sivujuonne tässä muistelussa.

Saimme kämpän tyhjääkin tyhjemmäksi ja itsemme muutetuksi pois.

Jostakin syystä (koska vuokrasopimus oli vielä voimassa ja avaimet käytössä) kävimme reilun pari viikkoa myöhemmin kurkkaamassa vanhaa kämpää. Ehkä tekosyy oli vielä kerran tarkastaa, ettei mitään ollut jäänyt, mutta itse uskon, että kyse oli omalta osaltani ennemminkin fiilistelystä. Olinhan asunut Otaniemessä jo kuusi vuotta, ja paikasta oli tullut minulle hyvin rakas. Asuntomme oli neljännessä, ylimmässä kerroksessa (ei hissiä).

Alakerran oven tuntumassa tuli vastaan voimakas paha haju. Siis jo pihan puolella. Haju yltyi roimasti, kun astumme sisälle rappukäytävään. Sinä vaiheessa vielä epäilin, että joku talossa asuvista kiinalaisista valmisti voimakasta ruokaa. Talossa ja Otaniemessä asui tuohon aikaan runsaasti nimenomaan Kiinasta saapuneita vaihto- ja jatko-opiskelijoita. Erittäin mukavia ja ystävällisiä naapureita. Heidän asunnoistaan tuli aika usein ERITTÄIN voimakkaita, eksoottisia ruuantuoksuja käytäville. Poikkeuksena tietysti tämänkertaiseen, tuoksut olivat pääosin ihan miellyttäviä, tai eivät ainakaan erityisen kamalia.

Kun pääsimme toiseen kerrokseen lemu yltyi, ja minunkin oli pakko todeta, ettei katku voinut tulla ruuasta. Ellei taloon ollut muuttanut zombeja, jota söivät mätiä ihmisraatoja.

Kun pääsimme kolmanteen kerrokseen oli hengittäminen jo vaikeaa. Ja mieleeni nousi lievä pelkotila. Ettei vain...

Kun pääsimme neljänteen kerrokseen ja vatsaa alkoi tosissaan vääntää, karmea totuus paljastui. Totta kai lemu tuli juuri meidän asunnostamme, kuinkas muuten.

Avasin oven ja astuin sisälle. Voin melkein väittää että se haju oli kiinteää ainetta, niin kovasti se vastusti sisäänpääsyä. Emäntä meni oksentamaan, eikä se johtunut raskaudesta. Onneksi paikalle ei ollut eksynyt biologisia aseita suunnittelevia terroristeja, resepti olisi ollut tarjottimella valmiina.

Pikaisen silmäilyn jälkeen en löytänyt asunnosta mitään syyllistä, ei zombeja, ei komeroon menehtyneitä haisunäätiä. Sitten avasin pakastimen. Nyt lensi laatta jo minultakin.

Pakastimeen oli unohtunut pirajoille tarkoitettu ruokapussi, joka sisälsi verisiä, raakoja maksanpaloja ja paloiteltuja silakoita. Ihana yhdistelmä muhimassa kolmatta viikkoa lämpöisessä lokerossa.

Hetken mietin, mitä tehdä pussille. Vienkö roskikseen. Turhaa, ei se asunnon roskiksessa lakkaisi lemuamasta, eikä sitä smägmää valuvana voinut viedä rappukäytävän kauttakaan mihinkään. Tein ainoan teon, joka siinä epätoivoisessa tilanteessa oli mahdollista. Hävettää toki, enkä missään tapauksessa myönnä olevani ajattelematon luonnon turmelija, mutta nyt vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ollut. Avasin ikkunan ja nakkasin pussin niin kauas metsään kuin pystyin.

Tämän jälkeen laitoimme tuuletuksen päälle. Avasimme molemmat asunnon ikkunat. Enkä tarkota mitään tuuletusluukkuja, vaan isot ikkunat. Minulla oli autossani jotakin astianpesuainetta, jonka avulla pesimme etenkin pakastimen, mutta myös käytännössä aika paljon reilumminkin jääkaappia ja vähän lattiaakin, sieltä minne pussi oli visvaansa valuttanut, kun sitä ikkunalle juoksutin. Pesun jälkeen kiilasin ikkunat siten, että ne eivät päässeet heilumaan, mutta olivat ihan reippaasti auki. Jätimme kämpän tuulettumaan ja lähdimme pois.

Seuraavana päivänä palasimme paikalle sulkemaan ikkunoita. Alaovella ei enää lemunnut, mutta käytävässä kyllä. Ja asunnossa. Ei se haju ollut mihinkään kadonnut. Lähdin siltä seisomalta lähikauppaan hakemaan Spick & Spania (sitruunan tuoksuista), ämpärin ja rättejä, sekä pullollisen ruiskutettavaa ilmanraikastetta. Sitten pesimme pariin kertaan pakastimen ja jääkaapin. Siis myös kaikki, hyllyjen ulko-, sisä- ja takaseinäpinnat. Seuraavaksi pesimme käytännössä koko eteisen, keittiön ja vessan lattiat ja seinät, varmaan vähän sieltä täältä muualtakin. Pahimman kaikista, sen pakastimen lokeron, josta myrkkyaarre löytyi, pesimme ainakin viidesti. Usean tunnin siivousurakan jälkeen kiilasin ikkunat uudelleen tuuletusasentoon, ja lähdimme jälleen pois.

Palasin taas parin päivän päästä sulkemaan ikkunoita. Nyt haju oli pois jo käytäviltäkin, mutta kämppä yhä lemusi. Silloin oli pakko luovuttaa. Ei ollut muuta tehtävissä. Suljin isot ikkunat, mutta jätin molemmat tuuletusluukut vielä apposen avoimeksi. Ruiskin ilmaan lisää ilmanraikastetta ja lukitsin oven jäljessäni.

En koskaan enää palannut asuntoon.

6 kommenttia:

Mustakuutio kirjoitti...

Voi sitä raukkaa, joka muutti asuntoon teidän jälkeenne. Yh. Öh.

Mädät maksanpalat ja veripurskeet eivät kuulu minunkaan suosikkeihini.

jukkahoo kirjoitti...

Siis, onko nyt AIVAN varma, että täällä ei ole tapahtunut bloginkaappausta ja "Rauta" onkin "Kuutio"?

Järkyttävä tarina, jolla on siis mahdollisesti ikävämpi epilogi, josta emme tiedä.

Mustakuutio kirjoitti...

Totta. Ehkäpä uusi asukas alkoi mädän hajun perusteella ounastella, että asunnossa on tapahtunut murha ja hänen mielensä järkkyi pahanlaisesti.

Ehkäpä alun perin iloisesta opiskelijanuorukaisesta tulikin sen seurauksena antisosiaalinen kummajainen, joka pelotteli naapureitaan tarinoilla kuolleesta miehestä, jonka kalmanhajuinen kummitus valvotti opiskelijaressua öisin.

Puhumattakaan siitä ettei asunnossa kyennyt enää valmistamaan minkäänlaisia ruokaherkkuja. Laattapiste collection sai asunnon keittiössä ihan uuden merkityksen.

Mutta ehkä loppu on kuitenkin onnellinen. Kenties asunnosta tehtiin korvaushoito antabukselle. Miettikää nyt... Krapulainen alkkis raahataan asuntoon, jossa hän herää kammottavaan lemuun ilman viinaa. Hoidosta tuli ehkä menestys.

Mene ja tiedä.

Rauta kirjoitti...

Kiitoksi herra Kuutio, kun herätit minun jo muutama vuosi sitten asiasta rauhoittuneen omatuntoni takaisin soimauslinjalle.

Enää en kyllä kerro niistä uunista löytyneistä puoli vuotta vanhoista nakkimakkaroista. Saati siitä yhdestä ämpäristä siivouskomerossa...

Nyt on aivan pakko selvittää HOASin arkistoista, onko osoitteessa Jämeräntaival 11 H 14 sattunut kaameita vuonna 95.

Mustakuutio kirjoitti...

Ah. Miten iloinen olenkaan, että kommenttini herättivät sinussa kauan padottuna olleita tunteita.

Miten iloinen olenkaan!

(Hyvä on, hyvä on. Painun takaisin Kulmakuntaan sinua kiusaamasta.)

Iso m3 kirjoitti...

Tämä oli niin värisyttävän järkyttävä juttu, että täytyy olla kiitollinen, etten mussuttanut mitään samalla kuin luin. Viime aikoina olen nähnyt visvaa ja märkää ihan riittämiin (miksi, se jääköön omaksi asiakseni), mutta kyllä sen viehätys peittoaa tämän tarinan aivan 6-0!

AIVAN MEGAYÖKYRJÖKAUHEAYÖKYRJÖ JUTTU! Ja ihan hillitön kaikessa kaameudessaan. Saattaisin kyllä jäljiltäsi tsekata eräänkin vessan, ties mitä sinne jäisi... :o)