sunnuntai 15. elokuuta 2010

Levyt täynnä hunajaa


Parisen viikkoa sitten Usvaleirillä äänittelin tieteiskirjoittajien itsensä lukemia novelleja, muiden mukana lukivat Boris Hurtta ja Anne Leinonen. Niistä olen muokannut Usva-CD:n, tai oikeammin Usva tupla-CD:n. Matskua on yli kaksi tuntia.

Valitettavasti levyjä ei vielä ole tarjolla kaikille, vain tekijöille, mutta eiköhän ne jossakin vaiheessa saada isoon jakeluunkin.

Tässä esimakuna oma novellini.
Novelli on Stepan Chapmanin innoittamana surrealistinen. Idea syntyi keskustelusta, jossa pohdimme, mihin haltijat oikein menivät Sormusten herran lopussa. Heitähän ei ole sittemmin tavattu, vaikka maapallolla ei enää ole tutkimattomia kolkkia, joihin voi laivalla karata. Mystisen katoamistempunhan tekivät myös dinosaurukset aikoinaan.

Käytettäväksi ei nautittavaksi, pahoittelen paikoin vulgaaria kielenkäyttöä, se on kuitenkin tarkoituksellista.


Lava täynnä hunajaa

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kotiini livahti paholainen

Pölynimurini oli temppuillut viimeisen vuoden ajan. Se ei tahtonut oikein imeä kunnolla. Osasyy saattoi olla siinä, että ostin vääriä pölypusseja, ja yritin saksilla leikellä niistä sopivia. Niin tai näin, pölyjä se ei enää kämpästäni poistanut. Imurini oli halvinta mallia Gigantista, joten ei se ehkä niin outoa ollutkaan, että loppu tuli turskatti. No päätinpäs sitten hankkia uuden. Laatuvehkeen tällä kertaa, ei enää halpoja romuja tähän talouteen - eipä.

Lidlissä oli myynnissä Vacuum Cleaner -merkkisiä imureita 39.99 €. Arvatkaa ostinko? Totta kai ostin. Kyllä siinä turhat laatuvaatimukset karisevat, kun kukkaronnyörejä tarttis availla. Laatikosta paljastui jokseenkin samannäköinen pölynimaisija, kuin vanhakin oli, eri värinen vain. Ja päällä oli ihan nimikin. Ei enää Vacuum Cleaner, niinkuin laatikossa, vaan "Dirt Devil". Vaviskaa villakoirat, 1600 W paholainen on saapunut.



Pikaisella ohjekirjan selailulla huomasin, että uudessa imurissa on jotain suodattimia, joita pitää silloin tällöin puhdistaa. Pakosta hiipii mieleen ajatus, että olikohan siinä vanhassakin sellaisia?

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ketkä sen tekivät?




Finncon-Animecon conitea 2009 jälkikokouksessa.
Alkaen johtajasta myötäpäivään pöytää kiertäen: JukkaH, Iivari, Ella, Sini, Sari, Topi, Hanna, Taimi, Maija, JuhaA, Semmi, Sandi, Mekku, Pekka, Pasi, Otto.
Kuvasta puuttuvat ainakin Mira, Hannele, Kyuu, Tapsa, Eemeli, Sanna, Saija, Karo, JuhaS, VesaR, VesaS ja Lissu.

perjantai 5. helmikuuta 2010

von Döbeln surffasi aukkoja katsellen

Itselleni lohdutukseksi, joku muu mokasi.
Vaikka tämä olisi niin voinut tapahtua mulle.

Viteo

lauantai 16. tammikuuta 2010

Audimiehenä

Tämä juttu oli oikeastaan tarkoitus kertoa vasta joskus tuonnempana, kun tapahtuma ei enää kirpaise niin pahasti, mutta kun tuli Sielun pitkässä pimeässä kaljahetkessä jo vähän vihjaistua niin menköön. Tämä tapahtui reipas viikko sitten, päivänä, jolloin lunta tuprutti tavallista runsaammin.

Työpäivä vaikutti ihan normaalin kiireiseltä. Iso deadline samalle päivälle painoi niskaan. Ei siinä sinänsä mitään, viimehetken normihosumista ja häsläystä, ja hyvissä ajoin saatiin suunnitelmat valmiiksi. Niitä ei kuitenkaan enää voinut postittaa, koska ne olisivat saapuneet perille vasta seuraavana päivänä. Ne piti siis toimittaa perille niin sanotulla 'Reipas poika ja mopo' menetelmällä. Siihen hätään ei ollut reipasta poikaa taikka mopoa käytettävissä, joten lähdin viemään suunnitelmakansioita ihan itse.

Vaihtoehdot olivat Lauttasaaressa ja Pitäjänmäellä, joissa kummassakin oli tilaajalla toimisto.
Päätin viedä ne Lauttasaareen. Omalla autollani en lähtenyt, koska se makasi pihalla sataneen lumikasan alla. Olin tullut töihin sen verran myöhään, että toimiston kellarissa lämpöiset parkkipaikat olivat jo täynnä, ja tilaa riitti vain pihakentällä. Sen sijaan pyysin lainaksi kaverini uutta audia. Saisin hetken leikkiä Audimiestä, ja matkakin sujuisi joutuisammin - luulin.

Kaveri oli vähän nyreissään, muistuttaen, että hänen tyttärensä olivat aloittamassa balettitunteja, joihin mukaan pääsy edellytti alusta asti paikalla oloa. Tulijoita oli kuulemma enemmän kuin pystyttiin kerhoon ottamaan. Viideltä vasta alkoivat baletit, joten eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Kello oli kaksi ja minulla vain puolentunnin keikka edessäni - luulin.

Sain audin lainaksi. Ajoin Lauttasaareen. Löysin toimiston ja parkkipaikankin pikkuisen lähiökadun varrelta. Parkkeerasin auton tien poskeen huolimatta siitä, että lumiaurat eivät olleet paikkoja vielä putsanneet. Vein kansiot, olin ajoissa, olin tyytyväinen. Kaikki sujui kuten pitikin – luulin.

Sitten lievät vastoinkäymiset alkoivat. Lunta tosiaan riitti ja lisää tuli. Auto oli aika syvällä tien reunassa mukavan pikku lumivallin takana. Eikä se tahtonut päästä sieltä pois. Perkule, kun pyörät sutivat paikoillaan, vaikka miten rauhallisesti yritin kaasutella. Nytkytin autoa edes takaisin, minkä tila riitti, ja koitin saada jostakin vaihtia ja pitävää otetta renkaiden alle. Ei onnistunut. Nousin autosta ja tarkastelin tilannetta. Olin kiillottanut vetävien pyörien alustat tasaisen liukkaiksi. Liikkumisen esti noin 20 senttiä korkea lumivalli, joka oikeastaan oli jo junttaantunut jäävalliksi. En saanut sitä potkimalla rikki, eikä minulla (tai kaverin autossakaan) ollut mitään työkalua reitin avaamiseksi. Mutta ei noin pieni töppyrä minua pettäisi, ehei. Tiesin hyvän konstin, millä siitä pääsisin. Auto oli nimittäin automaattivaihteinen. Helppo juttu – luulin.

Istahdin autoon, laitoin vaihteen silmään, käänsin renkaat kaartumaan ulospäin ja nousin itse autosta työntöavuksi. Tyhjäkäynti jaksoi juuri sopivasti pitää moottoria käynnissä, kun pyörät sutivat liukkaalla, mutta tiesin varmaksi, että automaatti heittäisi vapaalle heti, kun auto olisi tiellä ja renkaat nappaisivat kiinni. Olinkin lähellä onnistua. Mutta en ihan ensiyrittämällä jaksanut. Aikaa oli toki uudelle yritykselle. Ajattelin istahtaa hetkeksi huilaamaan ja sammuttaa myös auton huilaamaan. Mutta voi... olin jotenkin noustessani sohaissut lukitusta, ovi oli lukossa. Ja avain tietenkin virtalukossa. Auto kävi ja renkaat kirskuen kiillottivat parkkiruutua. Voi rähmä.

Mikä siinä auttoi. Soitin hätäpuhelun kaverille, että tulisi vara-avaimen kanssa pelastamaan. En tietenkään maininnut että auto oli jäänyt käymään, eipä ehtisi kerätä niin paljon kiukkua tullessaan.
Ihan hyvä varotoimi, sillä hän kuullosti ihan riittävän kiukkuiselta näinkin. Kaveri joutui kaivamaan minun autoni hangesta ja ajamaan sillä paikalle. Minun autoni kun viimeaikaisten sattumusten jälkeen lähtee liikkeelle ilman virallisia avaimiakin.

No puhelun jälkeenkään en jäänyt toimettomaksi. Onhan käyvä auto mahdollista sammuttaa ulkoakin ainakin kahdella eri tavalla. Ruiskuttamalla konepellin alle vettä (ei suositeltavaa) tai tukahduttamalla moottori tukkimalla pakoputki. Painoinkin kengänpohjani pakoputken päähän ja odotin. Auto oli uusi ja tietenkin kovassa kunnossa, joten heti ei tapahtunut mitään. Kasvava paine putkessa riitti pukkaamaan jalkani pois aina ennen moottorin sammumista.

Tässä vaiheessa muistutan kaikkia, että en ole notkeudeltani mikään Comaneci. Seisoin selin autoon pakoputken edessä ja taivutin jalkani polvesta taaksepäin, vähän kuten suutelevat kiltit tytöt 50-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Se oli ainoa tapa, jolla notkeuteni riitti painamaan kenkää kunnolla putkea vasten.
Ja pieni annos autotekniikkaa. Kun auton käyntiä tukahdutetaan, tapahtuu moottorissa pientä bensan läpivirtausta. Kun happea ei ole tarpeeksi, palaa polttoaine sylintereissä epätäydellisesti ja pieni osa bensahöyrystä kulkeutuu paakokaasujen mukana pakoputkistoon. Sitä tapahtuu vähäisesti ihan normaalikäynnilläkin, mutta erityisesti jos virtausta jotenkin haitataan. Esimerkiksi tukkimalla pakoputkea. Bensiini yleensä kertyy äänenvaimentimiin, koska sillä on tapana tiivistyä takaisin nesteeksi. Pakokaasuilla ei tätä tapahdu, koska ne ovat hiiltä ja hiilioksideja, jotka eivät normaalipaineissa ole nesteitä. Seurauksena on silloin tällöin tapahtuva pamahdus, kun riitäävästi kertynyt bensa syttyy uudelleen. Samalla tavallahan vanhat autot perinteisesti paukahtelevat ja antavat ns. takapotkuja. Niissä useimmiten kyseessä on pikkuisen pieleen säädetty sytytys, joka samalla tavoin vuodattaa bensaa läpi.

Se tieteestä ja takaisin Lauttasaareen. Olin siis tukkimassa kaverini auton pakoputkea, jotta saisin koslan sammuksiin. Pakokaasut polttivat ilkeästi jalkapohjaani, eikä sammutus meinannutkaan onnistua. Väistämättä sitten päädyttiin pisteeseen, jossa äänenvaimentimeen kertyneen bensan leimahduspiste ylittyi. Kauhean jysähdyksen saattelemana iski pakoputkesta pitkä ja polttava lieska. Ja mihin se löikään? Seisoin siis pakoputken edessä jalka taivutettuna pakoputkea päin. Tietenkin liekki meni mukavalta osin suoraan lahkeestani sisään ja käräytti paitsi jalkani, niin etenkin polvea myöten kaikki säärikarvani. Hätääntyneenä kiskaisin housut pois jalastani ja hyppäsin hankeen.

Nopea reaktioni ehkä pelasti jalkani pahemmilta palovammoilta, mutta kyllähän tilanne pikkuisen nolotti. Aikamies ilman housuja muniaan myöden hangessa keskellä lauttasaaren lähiötä. Ja audi hyrräsi renkaat rullaten ihan kuin piruuttaan.

Samassa kaverini kaarsi paikalle ja oli tietysti kuin ampiainen. En edes selitellyt housuttomuuttani, kai hän oli tempauksiini jo tottunut. Ei hän myöskään kysynyt mitä autolle oli tapahtunut, hän vain käveli autolleen ja alkoi räplätä lukkoa. Mutta ei tämä vielä tähän päättynyt. Läheskään.

Ovi ei nimittäin auennut vara-avaimella. Auton tietokone jotenkin esti sen käytön, koska toinen koneen hyväksymä avain oli jo virtalukossa. Terve tuloa uusi tekniikka, joka teet elämästämme niin helppoa.

En viitsi toistaa sitä keskustelua, jonka seuraavaksi kävimme. Lopputuloksen akuitenkin tilasin puhelimellani paikalle merkkikorjaamon miehen.

Aika oli tiukalla eikä kaverini enää ehtinyt viedä tenaviaan balettitunnille. Viimeinen niitti aikataululle oli se, että korjaaja tuli... aivan niin Pitäjänmäeltä. Juuri sieltä, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto toimittaa suunnitelmakansiot.



Mutta loppu hyvin, lapset kuulemma saivat paikat kaikesta huolimatta. Housuihini paloi pari reikää, menetin toisen jalan säärikarvat ja mitä luultavimmin mahdollisuuden lainata audia enää toiste. Vaikka mistä sitä tietää. Olisihan se hienompaa ajella Jyväskylän Finnconiin uudehkolla audilla kuin ikivanhalla toyotalla. Taidanpa kysäistä lainaksi.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Jos metsään haluat mennä nyt!

Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...

Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.


Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.

Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.

Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.

Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.

Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.

Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!