Itselleni lohdutukseksi, joku muu mokasi.
Vaikka tämä olisi niin voinut tapahtua mulle.
Viteo
perjantai 5. helmikuuta 2010
lauantai 16. tammikuuta 2010
Audimiehenä
Tämä juttu oli oikeastaan tarkoitus kertoa vasta joskus tuonnempana, kun tapahtuma ei enää kirpaise niin pahasti, mutta kun tuli Sielun pitkässä pimeässä kaljahetkessä jo vähän vihjaistua niin menköön. Tämä tapahtui reipas viikko sitten, päivänä, jolloin lunta tuprutti tavallista runsaammin.
Työpäivä vaikutti ihan normaalin kiireiseltä. Iso deadline samalle päivälle painoi niskaan. Ei siinä sinänsä mitään, viimehetken normihosumista ja häsläystä, ja hyvissä ajoin saatiin suunnitelmat valmiiksi. Niitä ei kuitenkaan enää voinut postittaa, koska ne olisivat saapuneet perille vasta seuraavana päivänä. Ne piti siis toimittaa perille niin sanotulla 'Reipas poika ja mopo' menetelmällä. Siihen hätään ei ollut reipasta poikaa taikka mopoa käytettävissä, joten lähdin viemään suunnitelmakansioita ihan itse.
Vaihtoehdot olivat Lauttasaaressa ja Pitäjänmäellä, joissa kummassakin oli tilaajalla toimisto.
Päätin viedä ne Lauttasaareen. Omalla autollani en lähtenyt, koska se makasi pihalla sataneen lumikasan alla. Olin tullut töihin sen verran myöhään, että toimiston kellarissa lämpöiset parkkipaikat olivat jo täynnä, ja tilaa riitti vain pihakentällä. Sen sijaan pyysin lainaksi kaverini uutta audia. Saisin hetken leikkiä Audimiestä, ja matkakin sujuisi joutuisammin - luulin.
Kaveri oli vähän nyreissään, muistuttaen, että hänen tyttärensä olivat aloittamassa balettitunteja, joihin mukaan pääsy edellytti alusta asti paikalla oloa. Tulijoita oli kuulemma enemmän kuin pystyttiin kerhoon ottamaan. Viideltä vasta alkoivat baletit, joten eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Kello oli kaksi ja minulla vain puolentunnin keikka edessäni - luulin.
Sain audin lainaksi. Ajoin Lauttasaareen. Löysin toimiston ja parkkipaikankin pikkuisen lähiökadun varrelta. Parkkeerasin auton tien poskeen huolimatta siitä, että lumiaurat eivät olleet paikkoja vielä putsanneet. Vein kansiot, olin ajoissa, olin tyytyväinen. Kaikki sujui kuten pitikin – luulin.
Sitten lievät vastoinkäymiset alkoivat. Lunta tosiaan riitti ja lisää tuli. Auto oli aika syvällä tien reunassa mukavan pikku lumivallin takana. Eikä se tahtonut päästä sieltä pois. Perkule, kun pyörät sutivat paikoillaan, vaikka miten rauhallisesti yritin kaasutella. Nytkytin autoa edes takaisin, minkä tila riitti, ja koitin saada jostakin vaihtia ja pitävää otetta renkaiden alle. Ei onnistunut. Nousin autosta ja tarkastelin tilannetta. Olin kiillottanut vetävien pyörien alustat tasaisen liukkaiksi. Liikkumisen esti noin 20 senttiä korkea lumivalli, joka oikeastaan oli jo junttaantunut jäävalliksi. En saanut sitä potkimalla rikki, eikä minulla (tai kaverin autossakaan) ollut mitään työkalua reitin avaamiseksi. Mutta ei noin pieni töppyrä minua pettäisi, ehei. Tiesin hyvän konstin, millä siitä pääsisin. Auto oli nimittäin automaattivaihteinen. Helppo juttu – luulin.
Istahdin autoon, laitoin vaihteen silmään, käänsin renkaat kaartumaan ulospäin ja nousin itse autosta työntöavuksi. Tyhjäkäynti jaksoi juuri sopivasti pitää moottoria käynnissä, kun pyörät sutivat liukkaalla, mutta tiesin varmaksi, että automaatti heittäisi vapaalle heti, kun auto olisi tiellä ja renkaat nappaisivat kiinni. Olinkin lähellä onnistua. Mutta en ihan ensiyrittämällä jaksanut. Aikaa oli toki uudelle yritykselle. Ajattelin istahtaa hetkeksi huilaamaan ja sammuttaa myös auton huilaamaan. Mutta voi... olin jotenkin noustessani sohaissut lukitusta, ovi oli lukossa. Ja avain tietenkin virtalukossa. Auto kävi ja renkaat kirskuen kiillottivat parkkiruutua. Voi rähmä.
Mikä siinä auttoi. Soitin hätäpuhelun kaverille, että tulisi vara-avaimen kanssa pelastamaan. En tietenkään maininnut että auto oli jäänyt käymään, eipä ehtisi kerätä niin paljon kiukkua tullessaan.
Ihan hyvä varotoimi, sillä hän kuullosti ihan riittävän kiukkuiselta näinkin. Kaveri joutui kaivamaan minun autoni hangesta ja ajamaan sillä paikalle. Minun autoni kun viimeaikaisten sattumusten jälkeen lähtee liikkeelle ilman virallisia avaimiakin.
No puhelun jälkeenkään en jäänyt toimettomaksi. Onhan käyvä auto mahdollista sammuttaa ulkoakin ainakin kahdella eri tavalla. Ruiskuttamalla konepellin alle vettä (ei suositeltavaa) tai tukahduttamalla moottori tukkimalla pakoputki. Painoinkin kengänpohjani pakoputken päähän ja odotin. Auto oli uusi ja tietenkin kovassa kunnossa, joten heti ei tapahtunut mitään. Kasvava paine putkessa riitti pukkaamaan jalkani pois aina ennen moottorin sammumista.
Tässä vaiheessa muistutan kaikkia, että en ole notkeudeltani mikään Comaneci. Seisoin selin autoon pakoputken edessä ja taivutin jalkani polvesta taaksepäin, vähän kuten suutelevat kiltit tytöt 50-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Se oli ainoa tapa, jolla notkeuteni riitti painamaan kenkää kunnolla putkea vasten.
Ja pieni annos autotekniikkaa. Kun auton käyntiä tukahdutetaan, tapahtuu moottorissa pientä bensan läpivirtausta. Kun happea ei ole tarpeeksi, palaa polttoaine sylintereissä epätäydellisesti ja pieni osa bensahöyrystä kulkeutuu paakokaasujen mukana pakoputkistoon. Sitä tapahtuu vähäisesti ihan normaalikäynnilläkin, mutta erityisesti jos virtausta jotenkin haitataan. Esimerkiksi tukkimalla pakoputkea. Bensiini yleensä kertyy äänenvaimentimiin, koska sillä on tapana tiivistyä takaisin nesteeksi. Pakokaasuilla ei tätä tapahdu, koska ne ovat hiiltä ja hiilioksideja, jotka eivät normaalipaineissa ole nesteitä. Seurauksena on silloin tällöin tapahtuva pamahdus, kun riitäävästi kertynyt bensa syttyy uudelleen. Samalla tavallahan vanhat autot perinteisesti paukahtelevat ja antavat ns. takapotkuja. Niissä useimmiten kyseessä on pikkuisen pieleen säädetty sytytys, joka samalla tavoin vuodattaa bensaa läpi.
Se tieteestä ja takaisin Lauttasaareen. Olin siis tukkimassa kaverini auton pakoputkea, jotta saisin koslan sammuksiin. Pakokaasut polttivat ilkeästi jalkapohjaani, eikä sammutus meinannutkaan onnistua. Väistämättä sitten päädyttiin pisteeseen, jossa äänenvaimentimeen kertyneen bensan leimahduspiste ylittyi. Kauhean jysähdyksen saattelemana iski pakoputkesta pitkä ja polttava lieska. Ja mihin se löikään? Seisoin siis pakoputken edessä jalka taivutettuna pakoputkea päin. Tietenkin liekki meni mukavalta osin suoraan lahkeestani sisään ja käräytti paitsi jalkani, niin etenkin polvea myöten kaikki säärikarvani. Hätääntyneenä kiskaisin housut pois jalastani ja hyppäsin hankeen.
Nopea reaktioni ehkä pelasti jalkani pahemmilta palovammoilta, mutta kyllähän tilanne pikkuisen nolotti. Aikamies ilman housuja muniaan myöden hangessa keskellä lauttasaaren lähiötä. Ja audi hyrräsi renkaat rullaten ihan kuin piruuttaan.
Samassa kaverini kaarsi paikalle ja oli tietysti kuin ampiainen. En edes selitellyt housuttomuuttani, kai hän oli tempauksiini jo tottunut. Ei hän myöskään kysynyt mitä autolle oli tapahtunut, hän vain käveli autolleen ja alkoi räplätä lukkoa. Mutta ei tämä vielä tähän päättynyt. Läheskään.
Ovi ei nimittäin auennut vara-avaimella. Auton tietokone jotenkin esti sen käytön, koska toinen koneen hyväksymä avain oli jo virtalukossa. Terve tuloa uusi tekniikka, joka teet elämästämme niin helppoa.
En viitsi toistaa sitä keskustelua, jonka seuraavaksi kävimme. Lopputuloksen akuitenkin tilasin puhelimellani paikalle merkkikorjaamon miehen.
Aika oli tiukalla eikä kaverini enää ehtinyt viedä tenaviaan balettitunnille. Viimeinen niitti aikataululle oli se, että korjaaja tuli... aivan niin Pitäjänmäeltä. Juuri sieltä, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto toimittaa suunnitelmakansiot.
Mutta loppu hyvin, lapset kuulemma saivat paikat kaikesta huolimatta. Housuihini paloi pari reikää, menetin toisen jalan säärikarvat ja mitä luultavimmin mahdollisuuden lainata audia enää toiste. Vaikka mistä sitä tietää. Olisihan se hienompaa ajella Jyväskylän Finnconiin uudehkolla audilla kuin ikivanhalla toyotalla. Taidanpa kysäistä lainaksi.
Työpäivä vaikutti ihan normaalin kiireiseltä. Iso deadline samalle päivälle painoi niskaan. Ei siinä sinänsä mitään, viimehetken normihosumista ja häsläystä, ja hyvissä ajoin saatiin suunnitelmat valmiiksi. Niitä ei kuitenkaan enää voinut postittaa, koska ne olisivat saapuneet perille vasta seuraavana päivänä. Ne piti siis toimittaa perille niin sanotulla 'Reipas poika ja mopo' menetelmällä. Siihen hätään ei ollut reipasta poikaa taikka mopoa käytettävissä, joten lähdin viemään suunnitelmakansioita ihan itse.
Vaihtoehdot olivat Lauttasaaressa ja Pitäjänmäellä, joissa kummassakin oli tilaajalla toimisto.
Päätin viedä ne Lauttasaareen. Omalla autollani en lähtenyt, koska se makasi pihalla sataneen lumikasan alla. Olin tullut töihin sen verran myöhään, että toimiston kellarissa lämpöiset parkkipaikat olivat jo täynnä, ja tilaa riitti vain pihakentällä. Sen sijaan pyysin lainaksi kaverini uutta audia. Saisin hetken leikkiä Audimiestä, ja matkakin sujuisi joutuisammin - luulin.
Kaveri oli vähän nyreissään, muistuttaen, että hänen tyttärensä olivat aloittamassa balettitunteja, joihin mukaan pääsy edellytti alusta asti paikalla oloa. Tulijoita oli kuulemma enemmän kuin pystyttiin kerhoon ottamaan. Viideltä vasta alkoivat baletit, joten eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Kello oli kaksi ja minulla vain puolentunnin keikka edessäni - luulin.
Sain audin lainaksi. Ajoin Lauttasaareen. Löysin toimiston ja parkkipaikankin pikkuisen lähiökadun varrelta. Parkkeerasin auton tien poskeen huolimatta siitä, että lumiaurat eivät olleet paikkoja vielä putsanneet. Vein kansiot, olin ajoissa, olin tyytyväinen. Kaikki sujui kuten pitikin – luulin.
Sitten lievät vastoinkäymiset alkoivat. Lunta tosiaan riitti ja lisää tuli. Auto oli aika syvällä tien reunassa mukavan pikku lumivallin takana. Eikä se tahtonut päästä sieltä pois. Perkule, kun pyörät sutivat paikoillaan, vaikka miten rauhallisesti yritin kaasutella. Nytkytin autoa edes takaisin, minkä tila riitti, ja koitin saada jostakin vaihtia ja pitävää otetta renkaiden alle. Ei onnistunut. Nousin autosta ja tarkastelin tilannetta. Olin kiillottanut vetävien pyörien alustat tasaisen liukkaiksi. Liikkumisen esti noin 20 senttiä korkea lumivalli, joka oikeastaan oli jo junttaantunut jäävalliksi. En saanut sitä potkimalla rikki, eikä minulla (tai kaverin autossakaan) ollut mitään työkalua reitin avaamiseksi. Mutta ei noin pieni töppyrä minua pettäisi, ehei. Tiesin hyvän konstin, millä siitä pääsisin. Auto oli nimittäin automaattivaihteinen. Helppo juttu – luulin.
Istahdin autoon, laitoin vaihteen silmään, käänsin renkaat kaartumaan ulospäin ja nousin itse autosta työntöavuksi. Tyhjäkäynti jaksoi juuri sopivasti pitää moottoria käynnissä, kun pyörät sutivat liukkaalla, mutta tiesin varmaksi, että automaatti heittäisi vapaalle heti, kun auto olisi tiellä ja renkaat nappaisivat kiinni. Olinkin lähellä onnistua. Mutta en ihan ensiyrittämällä jaksanut. Aikaa oli toki uudelle yritykselle. Ajattelin istahtaa hetkeksi huilaamaan ja sammuttaa myös auton huilaamaan. Mutta voi... olin jotenkin noustessani sohaissut lukitusta, ovi oli lukossa. Ja avain tietenkin virtalukossa. Auto kävi ja renkaat kirskuen kiillottivat parkkiruutua. Voi rähmä.
Mikä siinä auttoi. Soitin hätäpuhelun kaverille, että tulisi vara-avaimen kanssa pelastamaan. En tietenkään maininnut että auto oli jäänyt käymään, eipä ehtisi kerätä niin paljon kiukkua tullessaan.
Ihan hyvä varotoimi, sillä hän kuullosti ihan riittävän kiukkuiselta näinkin. Kaveri joutui kaivamaan minun autoni hangesta ja ajamaan sillä paikalle. Minun autoni kun viimeaikaisten sattumusten jälkeen lähtee liikkeelle ilman virallisia avaimiakin.
No puhelun jälkeenkään en jäänyt toimettomaksi. Onhan käyvä auto mahdollista sammuttaa ulkoakin ainakin kahdella eri tavalla. Ruiskuttamalla konepellin alle vettä (ei suositeltavaa) tai tukahduttamalla moottori tukkimalla pakoputki. Painoinkin kengänpohjani pakoputken päähän ja odotin. Auto oli uusi ja tietenkin kovassa kunnossa, joten heti ei tapahtunut mitään. Kasvava paine putkessa riitti pukkaamaan jalkani pois aina ennen moottorin sammumista.
Tässä vaiheessa muistutan kaikkia, että en ole notkeudeltani mikään Comaneci. Seisoin selin autoon pakoputken edessä ja taivutin jalkani polvesta taaksepäin, vähän kuten suutelevat kiltit tytöt 50-luvun amerikkalaisissa elokuvissa. Se oli ainoa tapa, jolla notkeuteni riitti painamaan kenkää kunnolla putkea vasten.
Ja pieni annos autotekniikkaa. Kun auton käyntiä tukahdutetaan, tapahtuu moottorissa pientä bensan läpivirtausta. Kun happea ei ole tarpeeksi, palaa polttoaine sylintereissä epätäydellisesti ja pieni osa bensahöyrystä kulkeutuu paakokaasujen mukana pakoputkistoon. Sitä tapahtuu vähäisesti ihan normaalikäynnilläkin, mutta erityisesti jos virtausta jotenkin haitataan. Esimerkiksi tukkimalla pakoputkea. Bensiini yleensä kertyy äänenvaimentimiin, koska sillä on tapana tiivistyä takaisin nesteeksi. Pakokaasuilla ei tätä tapahdu, koska ne ovat hiiltä ja hiilioksideja, jotka eivät normaalipaineissa ole nesteitä. Seurauksena on silloin tällöin tapahtuva pamahdus, kun riitäävästi kertynyt bensa syttyy uudelleen. Samalla tavallahan vanhat autot perinteisesti paukahtelevat ja antavat ns. takapotkuja. Niissä useimmiten kyseessä on pikkuisen pieleen säädetty sytytys, joka samalla tavoin vuodattaa bensaa läpi.
Se tieteestä ja takaisin Lauttasaareen. Olin siis tukkimassa kaverini auton pakoputkea, jotta saisin koslan sammuksiin. Pakokaasut polttivat ilkeästi jalkapohjaani, eikä sammutus meinannutkaan onnistua. Väistämättä sitten päädyttiin pisteeseen, jossa äänenvaimentimeen kertyneen bensan leimahduspiste ylittyi. Kauhean jysähdyksen saattelemana iski pakoputkesta pitkä ja polttava lieska. Ja mihin se löikään? Seisoin siis pakoputken edessä jalka taivutettuna pakoputkea päin. Tietenkin liekki meni mukavalta osin suoraan lahkeestani sisään ja käräytti paitsi jalkani, niin etenkin polvea myöten kaikki säärikarvani. Hätääntyneenä kiskaisin housut pois jalastani ja hyppäsin hankeen.
Nopea reaktioni ehkä pelasti jalkani pahemmilta palovammoilta, mutta kyllähän tilanne pikkuisen nolotti. Aikamies ilman housuja muniaan myöden hangessa keskellä lauttasaaren lähiötä. Ja audi hyrräsi renkaat rullaten ihan kuin piruuttaan.
Samassa kaverini kaarsi paikalle ja oli tietysti kuin ampiainen. En edes selitellyt housuttomuuttani, kai hän oli tempauksiini jo tottunut. Ei hän myöskään kysynyt mitä autolle oli tapahtunut, hän vain käveli autolleen ja alkoi räplätä lukkoa. Mutta ei tämä vielä tähän päättynyt. Läheskään.
Ovi ei nimittäin auennut vara-avaimella. Auton tietokone jotenkin esti sen käytön, koska toinen koneen hyväksymä avain oli jo virtalukossa. Terve tuloa uusi tekniikka, joka teet elämästämme niin helppoa.
En viitsi toistaa sitä keskustelua, jonka seuraavaksi kävimme. Lopputuloksen akuitenkin tilasin puhelimellani paikalle merkkikorjaamon miehen.
Aika oli tiukalla eikä kaverini enää ehtinyt viedä tenaviaan balettitunnille. Viimeinen niitti aikataululle oli se, että korjaaja tuli... aivan niin Pitäjänmäeltä. Juuri sieltä, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto toimittaa suunnitelmakansiot.
Mutta loppu hyvin, lapset kuulemma saivat paikat kaikesta huolimatta. Housuihini paloi pari reikää, menetin toisen jalan säärikarvat ja mitä luultavimmin mahdollisuuden lainata audia enää toiste. Vaikka mistä sitä tietää. Olisihan se hienompaa ajella Jyväskylän Finnconiin uudehkolla audilla kuin ikivanhalla toyotalla. Taidanpa kysäistä lainaksi.
tiistai 22. joulukuuta 2009
Jos metsään haluat mennä nyt!
Vähän on ollut hiljaista kirjoitusrintamalla, joten lienee korkea aika taas muistella menneitä.
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...
Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.
Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.
Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.
Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.
Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.
Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.
Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!
En ole koskaan ollut mikään sienestäjäihminen, vaikka sienistä pidänkin. Johtuukohan siitä, että en tunne niitä, enkä oikein tiedä mistä niitä etsiä. Metsästä tietenkin, mutta enpä sielläkään liikkuessani ole suuremmin sieniä löytänyt. Paitsi kerran...
Aloitetaan taas sivujuonteella. Olimme kollegani kanssa katsastamassa tulevaa siltapaikkaa Mullikkamäellä jossain Tampereen lähellä. Kyse oli tasoristeyksen poistokohteesta pienessä kylässä, jossa oli tarkoitus rakentaa pätkä rataa nousevalle penkereelle ja ylikulkusillalle, ja tuoda lisää turvallisuutta kylän läpi kulkevalle tielle. Tuolloin rata kulki vielä vanhoilla sijoillaan umpimetsässä. Siellä tarpoessani näin ryhmän tosi nättejä sieniä, jotka innostuin poimimaan lähempään tarkasteluun. Totesin kaverilleni, että onpas herkullisen näköisiä sieniä, uskaltaisikohan tällaisia maistaa. Hän ystävällisesti vastasi, että älä viitsi maistaa, ne ovat seitikkejä.
Mutta varsinaisella hupsulla sieniretkellä kävin jo joitain vuosia aikaisemmin. Olin saanut ihan vuorenvarman vihjeen korvasienistä, ja lähdimme emännän kanssa niitä keräämään. Niin paljon urbaani olen, etten ollut koskaan ennen nähnyt korvasieniä kuin kuvissa. Kumppanini oli paljon kokeneempi sienestäjä ja osoitti minulle pari ensimmäistä piiloutunutta vekkulia. Olivatpas ne ovelia, vanhan metsätien rengasurista niitä putkahteli. Ne olivat nokkelasti syksyisen metsäpohjan kätköissä, mutta löydettävissä, kun osasi oikeista paikoista nuuskia.
Hetkessä olikin ämpärimme täynnä. Metsäretki oli muutenkin ihan piristävä kokemus. En kylläkään nähnyt ainoatakaan metsän menninkäistä, vaikka vähän olisin toivoinut. No kaikkea ei voi saada.
Sienet pääosin annettiin minua taitavammille kokeille hyödynnettäväksi, mutta muutaman halusin valmistaa heti ihan itse. Halusin oikeastaan ihan väen vängällä syödä heti muutaman.
Nyt joku tietysti luulee, että rouskutin ne sellaisenaan. Ehei, ei sentään niin helppoa ja tyylitöntä mokaa. Tiesin kyllä korvasienet tappavan myrkyllisiksi. Ja käsittelykonstitkin tiesin, sienet pitää ryöpätä, eli keittää 5 minuuttia runsaassa kiehuvassa vedessä. Toistaa tämä vieläpä kolmasti, jolloin kaikki myrkky liukenee keitinvesiin. Sienet ovat tämän jälkeen maittavia ja myrkyttömiä.
Näin päätin tehdä. Valikoin neljä makoisimman näköistä korvasientä, pulpautin ne vesikattilaan ja napsautin levyn lämpenemään. Sitten otin mukaani Asterixin ja istahdin sohvan pohjalle lukemaan ja odottelemaan.
Kautta Teutateksen, siinä lukiessani unohdin sienet kokonaan.
Havahduin takaisin kokkailuun vasta noin kolmen vartin päästä. Olipa sieniä ainakin keitetty riittävän pitkään. Ne tuntuivat haarukassa kumisilta puruleluilta. Napsin sienet pois kattilasta ja asettelin lautaselle. Sitten popsin ne. Voin kertoa, että 45 minuuttia keitetty korvasieni tuntuu kumiselta purulelulta myös suussa. Niissä ei ollut mitään makua eikä ryhtiä, ne olivat sitkeää venyvää massaa. Silti söin ne kaikki. Kiltisti söin koko lautasen tyhjäksi, niinhän minä aina.
Varsinainen ylläri oli tietysti vielä jäljellä. Oivalsin sen heti kun alkoi paleltaa ja kuume ampaisi nousuun. Pian oli pakko mennä sänkyyn makaamaan, kun päässä pyöri niin pahasti, ettei istuallaankaan saattanut olla. Myrkkyä oli sienissä tietysti vielä reippaasti jäljellä. Vaikka olin keittänyt niitä pitkään, en ollut missään vaiheessa vaihtanut keitinvettä. Siinähän se loppupäivä meni sitten horkassa täristessä.
Jotain hyvääkin tapauksessa sentään oli. Kun kuume saavutti 40 asteen rajan sain vihdoin nähdä niitä kaipaamiani mennikäisiä. Niitä hyppelehti iso lauma sänkyni ympärillä. Ilkkuivat peijakkaat!
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Valtavirtaa
Pistipäs tässä päivänä eräänä silmään hirmuinen mediaspefin määrä, jota telkkari juuri nyt silmillemme syytää.
Viikon elokuvatarjonta pääkanavilla (TV1, TV2, MTV3, Nelonen, Sub, Teema) 16.6-22.6 ja 23.6.-2.7.
Freaks
Aguirre - Jumalan viha
Manaaja
Pinokkio
MIB
Sky Captain and the World of Tomorrow
Masters of the Universe
The Return of El Malefico
Simone – unelmien nainen
Krull ja näkymätön vihollinen
Me Kostajat
Little Nicky
Godzilla kohtaa King Ghidorahin
Tri Jekyll & Mr. Hyde
12 apinaa
Kultainen medaljonki
Robin Hood – varkaiden ruhtinas
Hulk
Troija
Diabolik – mies mustassa Jaguarissa
Godzilla ja Mothra
Vahakabinetin arvoitus
Manaaja II
Näihin kun lisää Lostit, Xenat, Tähtiportit ja kaiken muun supernauturalin, niin alkaa tuntua jo hölmöltä sanoa, etteikö spefi olisi mediapuolella sitä valtavirtaa!
Just mun kaksi sadasosaani.
Viikon elokuvatarjonta pääkanavilla (TV1, TV2, MTV3, Nelonen, Sub, Teema) 16.6-22.6 ja 23.6.-2.7.
Freaks
Aguirre - Jumalan viha
Manaaja
Pinokkio
MIB
Sky Captain and the World of Tomorrow
Masters of the Universe
The Return of El Malefico
Simone – unelmien nainen
Krull ja näkymätön vihollinen
Me Kostajat
Little Nicky
Godzilla kohtaa King Ghidorahin
Tri Jekyll & Mr. Hyde
12 apinaa
Kultainen medaljonki
Robin Hood – varkaiden ruhtinas
Hulk
Troija
Diabolik – mies mustassa Jaguarissa
Godzilla ja Mothra
Vahakabinetin arvoitus
Manaaja II
Näihin kun lisää Lostit, Xenat, Tähtiportit ja kaiken muun supernauturalin, niin alkaa tuntua jo hölmöltä sanoa, etteikö spefi olisi mediapuolella sitä valtavirtaa!
Just mun kaksi sadasosaani.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2009
ESC vedenalaisia natsizombeja metsästämässä
Escin retkue saapui pahamaineiselle Lippajärven uimarannalle puolenpäivän aikoihin. Aurinko ei nyt vallan paistanut, mutta onneksi ei myöskään satanut. Paikalle kerääntyi seitsemän urhoollista taistelijaa, Elina, Sanna, JukkaS, Juha, Peter, Antti ja Tapsa.
Leiri ykkönen perustettiin kuten oli suunniteltukin lähelle metsänrajaa, joSSa oli hyvä puolustautua vedestä nousevia natsizombeja vastaan. Fiilikset olivat korkealla.
Huomatkaa oikeaSSa alanurkaSSa sarja käteviä aseita, jotka on näppärästi naamioitu muistuttamaan grillausvälineitä. Tridentin terävyyttää saattoi vain ihastella. Varustuksesta kannattaa mainita myös Juhan bumerangi, sekä käytännön zombimetsästysopas "Kauhupokkari 1".
Vaan sään jumalat olivat meitä vastaan. Alkoi lievästi sanottuna sataa, eikä ensimmäistäkään zombihavaintoa oltu ehditty tehdä.
Ensimmäinen sade ei joukkuettamme hätkähdyttänyt. Vedentulon tauottua, sytytimme lämmittävän roihun, johon laitoimme samalla käristymään natsihoukuttimia. Pian levisikin herkullinen bratwurstintuoksu järven ylle. Varusteisiimme kuului runsaasti veroluokan III antizombiseerumia ja puolisukelluslaitteet. Tulen roihussa oli jotakin kiehtovaa...
Vaan uusi saderyöppy yllätti kesken kaiken. Paikan päältä löytyi aavemainen ja mystisin symbolein koristeltu vaja, johon linnoitauduimme sateelta suojaan. Tunsimme toki tällaisten vajojen vaarallisuuden (muistakaa Evil Dead), mutta siinä tilanteessa se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Ehdimme samalla evästellä salaatteja ja grilliherkkuja.
Mutta tietäähän sen, kun ollaan ESCin retkellä, miten siinä käy. Tuskin oli outo sarvipäinen naama ilmestynyt grillituleen suu ymmyrkäisenä muSSuttamaan, kun jo ensimmäinen meistä sairastui. Ei ollut ensikosketus eläviin kuolleisiin natsizombi, vaan vajasta putkahtava escizombi (joka muistutti kovasti skottizombia).
Otus, joka ennen tunnettiin JukkaS:nä raahautui rannalle ja laituriin, jossa se yritti päästä järveen kaltaistensa joukkoon.
Onneksi meillä oli Karjalan III seerumia, jolla saatiin toveri pelastettua takaisin elävien elävien kirjoihin.
Sade senkuin yltyi ja koska vajaankaan ei voitu turvallisesti palata, päätimme tehdä strategisen uudelleensijoittumisen Peterin asunnolle, jossa saunoimme ja paistoimme hunajabanaaneja. Sen lisäksi valmistaudumme tulevien kahakoiden varalle - siis ihan vaan opetusmielessä - pelaamalla Xbox360:llä zombipelejä ja katsomalla leffan Flight of the Living Dead.
Että sellaista tänävuonna. Ensivuonna kenties jotakin Egyptihenkistä, jotta taatusti pysytään kuivina. Eikä Egyptistä muistaakseni ole kotoisin mitään erityisiä kummajaisiakaan. Escin päämaja kiittää ja kuittaa.
Leiri ykkönen perustettiin kuten oli suunniteltukin lähelle metsänrajaa, joSSa oli hyvä puolustautua vedestä nousevia natsizombeja vastaan. Fiilikset olivat korkealla.
Huomatkaa oikeaSSa alanurkaSSa sarja käteviä aseita, jotka on näppärästi naamioitu muistuttamaan grillausvälineitä. Tridentin terävyyttää saattoi vain ihastella. Varustuksesta kannattaa mainita myös Juhan bumerangi, sekä käytännön zombimetsästysopas "Kauhupokkari 1".
Vaan sään jumalat olivat meitä vastaan. Alkoi lievästi sanottuna sataa, eikä ensimmäistäkään zombihavaintoa oltu ehditty tehdä.
Ensimmäinen sade ei joukkuettamme hätkähdyttänyt. Vedentulon tauottua, sytytimme lämmittävän roihun, johon laitoimme samalla käristymään natsihoukuttimia. Pian levisikin herkullinen bratwurstintuoksu järven ylle. Varusteisiimme kuului runsaasti veroluokan III antizombiseerumia ja puolisukelluslaitteet. Tulen roihussa oli jotakin kiehtovaa...
Vaan uusi saderyöppy yllätti kesken kaiken. Paikan päältä löytyi aavemainen ja mystisin symbolein koristeltu vaja, johon linnoitauduimme sateelta suojaan. Tunsimme toki tällaisten vajojen vaarallisuuden (muistakaa Evil Dead), mutta siinä tilanteessa se vaikutti hyvältä ratkaisulta. Ehdimme samalla evästellä salaatteja ja grilliherkkuja.
Mutta tietäähän sen, kun ollaan ESCin retkellä, miten siinä käy. Tuskin oli outo sarvipäinen naama ilmestynyt grillituleen suu ymmyrkäisenä muSSuttamaan, kun jo ensimmäinen meistä sairastui. Ei ollut ensikosketus eläviin kuolleisiin natsizombi, vaan vajasta putkahtava escizombi (joka muistutti kovasti skottizombia).
Otus, joka ennen tunnettiin JukkaS:nä raahautui rannalle ja laituriin, jossa se yritti päästä järveen kaltaistensa joukkoon.
Onneksi meillä oli Karjalan III seerumia, jolla saatiin toveri pelastettua takaisin elävien elävien kirjoihin.
Sade senkuin yltyi ja koska vajaankaan ei voitu turvallisesti palata, päätimme tehdä strategisen uudelleensijoittumisen Peterin asunnolle, jossa saunoimme ja paistoimme hunajabanaaneja. Sen lisäksi valmistaudumme tulevien kahakoiden varalle - siis ihan vaan opetusmielessä - pelaamalla Xbox360:llä zombipelejä ja katsomalla leffan Flight of the Living Dead.
Että sellaista tänävuonna. Ensivuonna kenties jotakin Egyptihenkistä, jotta taatusti pysytään kuivina. Eikä Egyptistä muistaakseni ole kotoisin mitään erityisiä kummajaisiakaan. Escin päämaja kiittää ja kuittaa.
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Kävelyllä hämärässä illassa
Tulevan Helsingin Finnconin innoittamana muistelen erästä viimekertaisen 2006 Finnconpäivän jälkeistä kotimatkaa. Perjantai taisi olla kyseessä. Ilta oli joka tapauksessa jo kohtuullisen pitkällä, eivätkä minulle soveliaimmat bussit enää kulkeneet.
Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.
En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”
Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.
Kävelin siinä aikani kuluksi Kallion suuntaan, suunnitelmani oli ottaa jokin taksi lennosta. Ihan hetkeen ei vapaata autoa sattunut paikalle ja ehdinkin talsia aika pitkälle Paasitornista. Hämärä oli jo laskeutunut, vaikka valoisiahan kesäillat olivat. Paikallisissa pubeissa meno oli riehakkaimmillaan ja se kuului kaduille saakka. Kadut itsessään olivat varsin autioita. Niinpä eräs nainen kulkureittini varrelta sattui silmääni jo varsin kaukaa. Koko päivän oli silmissä vilissyt mitä ihmeellisimmin pukeutuneita otakuita, joten tämänkään valopylvääseen nojailevan naisen asu ei heti erikoisemmin hätkähdyttänyt. Mutta mitä lähemmäs pääsin, sitä vähemmän hahmo muistutti päivän tyypillisiä japanilaisia lolitoja tai parrakkaita Sailor Moon -tyttöjä. Mustaa pitsiä ja kiiltävää nahkaa olivat ne varsin vähät vaatteet, jotka naisella oli yllään. Eikä hän tosiaan enää ollut mikään Alizée.
En tietenkään ryhtynyt edes arvailemaan, mitä hän oli naisiaan. Aikomukseni oli kunnollisen kiltin miehen tavoin kävellä ripeästi ohitse enempää tuttavuutta tekemättä. Mutta hänellä taisi olla muita ajatuksia, koska hän kohdalle ehdittyäni näki tarpeelliseksi ottaa pari askelta puolittain eteeni ja kysyä varsin ah’ sensuellilla äänellä, ”Hei kaunis poika, haluaisitko hyvää seksiä?”
Katsoin naista silmiin ja vastasin sen, mitä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa ajattelin, ”Hanki rillit!”
Jatkoin häiriintymättä matkaani ja sain taksin seuraavassa korttelissa.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Kalkkipäivän kunniaksi
Pari päivää sitten kävi taas pikkuisen hupaisa sattuma.
Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.
Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.
Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.
Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.
Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.
Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.
Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.
Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.
Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.
Lattioillani lojui kovasti mainospostia, tyhjiä limupulloja, huutokauppaan lähdössä olevia sarjakuvia, ESCin ja HYSFKin badgekirstuja ja kaikenlaisia pakkauslaatikoita. Ja tietysti ihan silkkaa roskaa ja muuta asiaankuulumatonta. Tuumin, että taitaa olla aika siivota kämppää.
Mutta ennen varsinaiseen asiaan ryhtymistä käväisin ostoksilla. Ostoksia tehdessäni muistui mieleeni, eikä toki edes ensimmäistä kertaa, että juon nykyisin hirmuisen vähän maitoa. Ennen imin sitä kuin sieni kaikilla aterioilla. Nykyisin en itseäni varten viitsi sitä kaupasta kanniskella. Kun lapset ovat paikalla, ostan sitä aina, mutta oma maidonjuontini on lähes nollaantunut. Päätinpä siinä sitten maksalaatikoita ostoskärryihin latoessani, että käyn samaa matkaa apteekissa hakemassa kalkkitabletteja, ettei sentään luusto ala heikentyä. Tai hiusten uljas kiilto… no lähinnä tietysti luusto.
Apteekissa tuli tehtyä toinenkin ostos, kun kerran oli tilaisuus, ostin täydennyspaketin buranaa. Kalkki oli kalliimpaa kuin luulinkaan, hämäännyin hyllyissä olevista hintamerkinnöistä, jotka ulottuivat vähän ristiin tuotteiden yli. 11 euron purkki olikin 15 euroa. Myyjä kysyi, että laitetaanko pussiin. Minulla oli jo muovipussi, joka tosin odotti autossa, joten ystävällisesti kieltäydyin.
Mukanani tosiaan risteili yksi muovipussi. Vein sillä tyhjiä pulloja kauppaan mennessäni ja toin ostokset tullessani. Ja kotona, kun olin tyhjännyt ostokset jääkaappiin, aloin latoa siihen roskia. Ja lopulta vein sen täpötäytenä ulos jätepönttöön. Oli hyvin tehokkaan ekoystävällisesti käytetty pussi, vai mitä? Ei kuitenkaan egoystävällisesti, niin kuin tulette huomaamaan.
Aloin nimittäin siinä tavaroita järjestellessäni miettiä, että mihin minä ne kalkit oikein laitoin. Etsin lääkekaapista, ruokakaapista, pöydiltä, hyllyiltä. Hyvänen aika, mistään ei löytynyt. Olin vasta tullut kotiin, joten kovin montaa paikkaa niitä hukata ei voinut olla. Jäivätköhän ne autoon? Eivät jääneet. Muistan hyvin, kuinka tarkistin lähtiessäni, ettei penkeille jäänyt mitään, kaikki oli muovipussissa. Muovipussissa? Jäin aprikoimaan, että kun tyhjäsin RUOKAostokset jääkaappiin, olin varmaankin jättänyt apteekkiostokset pussiin, ja alkanut latoa roskia päälle.
Hittolainen näin tietenkin oli käynyt. Tarkistin varmuudeksi vielä jääkaapinkin, ei löytynyt pillereitä. Onneksi olin vasta äskettäin vienyt pussin piharoskiksiin. Se olisi varmasti päällimmäisenä ja helposti löydettävissä. Samassa kuulin pihalta moottorin jyrinää. Vilkaisin ikkunasta - roska-auto oli saapunut.
Mikäs siinä auttoi, kauhealla kiireellä nappasin takkini ja hyppäsin kenkiini ja juoksin rappuset alas ja pihalle. Tai paremminkin hyppäsin kenkääni. En löytänyt heti toista, enkä ehtinyt jäädä katselemaan, vaan syöksyin pelkkä sukka toisessa jalassani ulos. Roskakuski oli juuri kippaamaisillaan jätesäiliötä auton uumeniin kun tulin viittilöiden ja ”Seis, seis” huutaen paikalle. Kaveri pysähtyi hölmistyneenä katsomaan, miten joku hullu talvitakissa, verryttelyhousuissa ja kenkä vain toisessa jalassaan ryntää kohti. Koitin huohotukseni seasta selittää kaverille, mistä oli kyse ja aloin pää syvällä säiliössä tonkia jätteitämme. Kuski vastasi minulle ihan oudolla kielellä, kuulosti portugalilta. Tai ehkä se oli puolaa… paha sanoa. Ymmärsin sitä joka tapauksessa yhtä vähän, kuin hän ilmeisesti oli ymmärtänyt minua. Mutta sävystä ei voinut erehtyä. Äijä oli kiukkuinen ja huiski minua poistumaan. Kuski sai nopeasti tarpeekseen, kiskaisi minut ulos ja tuuppasi pois säilöltä ja käynnisti kipin, joka tyhjäsi jätteet auton syövereihin. Noloa tilannettani ei yhtään auttanut, että ohitse kulki juuri sillä hetkellä taloyhtiömme koko hallitus. Tulivat kai kokousta pitämästä, kun kerran olivat kaikki koolla. Ja samassa näin vilauksen rakkaasta muovipussistani, enkä tokikaan aikonut sitä enää jättää. Syöksyin takaisin ja nappasin pussini suoraan kuormasta juuri ennen kuin auton puserrin sai sitä kitaansa. Pienen hetken tunsin jopa hentoa onnellisuutta ja jälleennäkemisen riemua. Mutta saman tien katsoin kuitenkin parhaaksi ottaa reippaita taka-askeleita. Käden tunkeminen autoon oli tietenkin ollut typerää ja vaarallista, portugalilainen uusi epäystäväni huusi kuin palosireeni. En antanut sen enää häiritä, vaan istahdin pussini kanssa kadun reunaan.
Tongin sitä tovin siinä kaiken kansan nähden vain todetakseni, että ei siellä mitään kalkkia ollut.
Samassa ihmettelin, mikä ihme takissani oikein ropisee. Tungin käden taskuuni ja löysin sieltä kalkkitablettipurkin. Ja buranapaketin. Olinkin tunkenut ne taskuuni apteekista lähtiessäni. Onneksi olin ostanut buranaakin. Se nimittäin tuli juuri sillä hetkellä tosi tarpeeseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
