Oman varaston metsästäjä

Olen tehnyt omasta kellarikomerostani löytöjä ennenkin, mutta tämänpäiväinen vie kyllä voiton kaikista.

Minullahan on ollut menossa sellainen "Tyhjää kämppääsi" -buumi, asunto kun on hiljakseen täyttynyt aivan kiusallisen ahtaaksi. Olen viimeisen parin vuoden aikana jo myynyt ja lahjoittanut pois useita tuhansia sarjakuvia. Sittemmin laajensin tyhjäyksen koskemaan kaikenlaista muutakin roinaa, joista suurin osa onkin tietysti ollut jonnin joutavaa. Esimerkiksi tänä aamuna meni kierrätykseen kaksi isoa pussillista vaatteita, eilen roskikseen kolme. Hankin pari viikkoa sitten kuukaudeksi pöydän Konalasta kirpputorilta. Se on harmillisesti ollut vähän hiljainen kirppis, mutta onneksi kauppa nyt jotenkin sentään käy. Vien sinne päivittäin muutaman uuden tavaran, ja siivoan samalla myyntipöytäni. Asunnon puolelta se kaikkein turhin on jo viety, joten kävin tänään kaivelemassa kellarista lisää.
Yksi kellarin kirjahyllytaso oli talvella romahtanut Finnconin scifikirpikselle menevien kirjalaatikoiden painosta, en ollut tehnyt sille mitään, koska sen alapuolella oli pääosin vain samanlaisia kirjalaatikoita. Mutta nyt myyntirojua etsiessäni päätin samalla laittaa sen kuntoon. Tyhjäsin roinat käytävälle ja poistin hajonneen hyllyn. Huomioni kiinnitti se, että alimman hyllytason ja lattian välissä oli reilun kymmenen sentin rako, joka oli kuitenkin edestäpäin suljettu kynnyslistan tapaisella, mutta leveämmällä laudalla. Sain jonkinlaisen Bon Voyage -tunteen, että olin nähnyt tämän ennenkin. Poistin loputkin kamat ja naputin irti alimman hyllylevyn, ja sieltä se paljastui. Viinakätköni!

Useita pulloja 1998 vintage Samppanjaa ja 2003 vintage Bordeaux punkkua.

Herttileili sentään. Muistan, kuinka punkkuja ostettiin aikanaan iso läjä Petri P:n johdolla, koska Bordeaux 2003 oli poikkeuksellisen hyvää vuosikertaa, ja meillä oli tilaisuus saada halvalla. Minulla kun ei ole viinikaappia ja jääkaappiin ei tietenkään mahtunut (eikä se mikään viinin säilytystila olekaan), joten jemmasin pullot kellariini. Piilotin ne huolellisesti satunnaisilta kellarirosvoilta, mutta näköjään unohdin ne sitten itsekin.

Mitäköhän noilla pulloilla nyt tekisi?

Kerrankin oikeassa paikassa

Vuorossa vähän vanhempi tapaus vuodelta 2008. Petri kuvasi elokuvaa ”Atlantiksen jumala”, jossa minullakin oli pieni pahiksen rooli - kolmas natsi vasemmalta. Leffa oli tieteisfantasiaa, se kertoi Jouni Kaartisen seikkailuista tarunhohtoisessa Atlantiksessa. Jouni Kaartinen tunnetaan myös varhemmasta elokuvasta Saturnuksen sotavaltiaana.

Minulla oli elokuvassa tehtävänä vartioida ovea. Velhottarelta näkymättömyysjuomaa saanut Jouni Kaartinen kävi kimppuuni, jotta pääsisi ohitseni. Alkuun yritin huitoa näkymätöntä hyökkääjääni nyrkeillä, mutta nopeasti rojahdin tyrmättynä maahan. Koskapa en ole todellisuudessa mikään varsinainen keijukainen, maahan törmääminen sattui oikeasti aikas saablaristi. Venäytin siinä toisen rintalihakseni ja iskeä täräytin vielä isovarpaani lattiaan. Jäin kohtauksen jälkeen hetkeksi istuskelemaan ja katsomaan muita kuvauksia, ihan vain, jotta kipu ehti vähän laantua.

Kotona totuus sitten paljastuikin. Riisuin kengän varovasti jalasta. Minulla oli mustat sukat jalassa, joten päällepäin ei näyttänyt mitenkään pahalta, mutta sukkaa riisuessani totesin sen olevan aika tahmainen. Toden totta, sukka ja kenkä olivat ihan veressä, niin oli tietysti varpaanikin. Kynsi oli ihan musta ja revennyt. Eipä siinä silloin enää mitään ollut tehtävissä. Jalka oli jo sen verran turtunut, että enemmän sattui se lihasvenähdys.

Aamulla tilanne oli pahempi. Varvas punoitti ja kävely oli lähes mahdotonta. En yrittänytkään lähteä töihin vaan nilkutin päivystyspoliklinikalle. Pienen (pitkän) odottelun jälkeen pääsin lääkärin pakeille. Näytin varvastani ja lääkäri kysyi, mitäs minulle oli tapahtunut. Vastasin niin kuin asia oli: ”Näkymätön Saturnuksen sotavaltias antoi turpiin. Nyt tarttis saada vähän sairaslomaa.”

Lääkärin meni aika hämilleen, mutta sai hän sitten sentään sanottua: ”Olet tullut ihan oikeaan paikkaan.”

Pakkopaidan sijasta sain onneksi antiseptista voidetta ja tulehduskipulääkettä, kunhan olin ensin kertonut kyseessä olleen leffakuvauksen. Taiteen tekemisen totesin kuitenkin tämän kokemuksen perusteella niin tuskaisaksi, että päätin jättää sen jatkossa tyystin ja keskittyä tekemään pelkkää roskaa. Aloin esimerkiksi kirjoittaa tätä blogiani.

Luolamies tiskaamassa

Yritin tiistaina tiskata astioitani. Hommaan meni kolme tuntia, enkä saanut oikein mitään valmiiksi, tai ainakaan puhtaaksi.

Ei likaisia astioita paljon ollut. Niitä oli kyllä kertynyt useamman päivän, mutta yhteensä ehkä ison perheen päivätiskin verran. Ongelma oli se, että viemäri oli tukossa, enkä ollut saanut niitä heti käytön myötä pestyä. Olin kuluneen viikon aikana ostanut ja kokeillut kolmena eri päivänä viemärinavauskemikaalia. Ensiksi ostin kalliimpaa vaahtoa. Kaadoin koko purkin viemäriin - ei auttanut. Seuraavaksi oli halvan nesteen vuoro, koko pullo alas – ei apua vieläkään. Joku fiksumpi olisi tehnyt johtopäätöksen, että viemärinavausnesteet eivät nyt auta, mutta minä en antanut periksi. Tuumin, että on se litku sentään niin paljon halvempaa kuin putkimiehen palkkio, että antaa mennä vielä kerran. Avausvaahto soljui hitaasti juuri ja juuri edes tiskialtaasta putken puolelle, mutta tukokset eivät hellittäneet edelleenkään. Olin yrittänyt pestä tosi likaisia astioita, paistinpannua ja uunivuokaa, jossa olin paistanut broilerinkoipia, kaikki rasvamössöjätös astioista jäi altaaseen ja tarttui siinä oleviin muihin tiskeihin. Näin siksi, että rasva kellui veden pinnassa, ja putkiin laskeutui hyvin hiljakseen vain alapuolella oleva pesuvesi. Tiistaisen sessioni aluksi lutrasin ainakin puoli pulloa pesuainetta, mutta ei sekään mahtanut mitään tiskeilleni ja altaaseen kertyneelle saastalle.

Sitten sain tarpeekseni.

Avasin kaapin tiskialtaan alla ja kävin ongelmaan kirjaimellisesti käsiksi. Paksu valurautainen viemäriputki teki altaan alla kaksi pystysuuntaista 180 asteen mutkaa, muodostaen hajulukon, joka pitää viemärin tuoksut poissa asunnosta. Huomasin ensimmäisen mutkan, eli alamutkan alapinnassa kierretulpan. Viemärin sai siis siitä auki puhdistusta varten. Hain kaapista jakoavaimen ja aloin vääntää tulppaa auki. Se ei hievahtanutkaan. Tulppaa ei ehkä oltu koskaan kuluneen 50 vuoden kuluessa avattu. Putki oli maalattukin useaan kertaan, ja kuivunut moninkertainen maali sinetöi tulpan kiinni entistäkin tiiviimmin. Kiskoin yhä rivakammin ja aloin jo vähän hermostua homman tuloksettomuuteen.

Minä olen yleisestikin ottaen aika yllytyshullu, mutta mitä tulee luolamiesmäisiin voimankoitoksiin, remmini on täysin pitelemätön. Minulle ei viemäritulpat v***uile, ehehi. Kävin viskaamassa onnettoman jakoavaimen työkalulaarin pohjalle ja kaivoin esille ison pyssyni, Caterpillar Starksteel 90 senttiä pitkät ja varmaan 10 kiloa painavat putkipihtini. Ah sitä voimaa ja mahtia, joka minuun virtasi jo tuota jumalan työkalua kourissa pidellessäni. Laitoin varmuudeksi aurinkolasit silmilleni, ettei pihtien kirkkaalla kromivanadiiniteräspinnalla välkehtivä loiste vain vahingossa päässyt sokeuttamaan.

Konttasin takaisin viemärin ääreen. Kirstin pihtien Cobra™ -leuat tulpan ympärille ja aloin kiskoa. Ei meinannut tulppa edelleenkään liikahtaa, joten lisäsin voimaa. Pönkäsin jalkani takaseinään ja revin pihtien päistä kuin Pertti Karppinen ikään. Ja johan alkoi tapahtua. Komeron puinen lattialevy nimittäin pärähti halki, lastuja sinkoili pitkin keittiötä, kaapin ovi repesi saranoiltaan. Tulppa ei kuitenkaan liikahtanut, joten lisäsin voimaa. Valurautaputki vääntyi altaan pohjassa ja pulautti tiskialtaaseen muhkean ylöspäin nousevan lommon. Putkeen näytti tulevan pitkittäinen halkeama, mutta se saattoi olla vain maalipinnassa. Tulppa ei ollut moksiskaan, joten lisäsin yhä voimaa. Nyt koko tiskipöytä irtosi takaseinästä ja halkaisi lähtiessään pari seinäkaakelia, kahvinkeittimen lasipannu pyörähti tiskipöydältä lattialle ja särkyi pirstaleiksi. Tulppakin alkoi natista. Lisäsin siis voimaa. Sitten se vihdoin irtosi. Kaamean rysähdyksen ja paukahduksen saattelemana tulppa alkoi pyöriä ja saman tien se irtosi kokonaan. Putkessa ollut musta möhnäinen viemärivesi roiskui syliini ja kaapin lattialle, se sotki kaapissa olleet siivoustarvikkeet, ja levisi edelleen pitkin keittiöni parkettia. Haju oli… no miltä viemäri nyt haisee. Nousin lattialta, taoin rintaani ja päästin mielessäni ilmoille isojen apinoiden voittohuudon. Sitten aloin tutkia tulppaa. Kaikki kierteet olivat leikkautuneet sileiksi. Oivalsin, että koska tulppa oli viemärin alamutkassa, ja siis ylösalaisin, olisi se avaamiseksi minun pitänyt kiertää sitä toiseen suuntaan kuin normaalisti. Olin siis koko ajan kaikin voimin kiristänyt tulppaa!

Siinä lemuavan keittiöni jäänteillä seisoessani lohduttauduin sillä, että koska viemäriputken tulppa oli nyt rikki ja reikää ei saanut enää suljettua, niin ainakaan ei tarvinnut jatkaa tiskaamista. Altaaseenhan ei voinut enää laskea vettä.

Huomenna soitan putkimiehelle.

Mokablogi palaa eloon

Josko sais taas muutamia päivityksiä aikaan.

Aloitan häveliäästi muiden mokalla. Odottelin koko alkukuun Saksan Amazonilta pakettia. Toimitus viipyi poikkeuksellisen pitkään, olen ehtinyt tottua siihen, että saksalaisella täsmällisyydellä tilaukset tulevat perille jopa nopeammin, kuin kotimaiset toimitukset.

Vihdoin paketti saapui ja syy viivytykseen samalla sevisi.

Tapsamobiili 7.0

Tapsamobiilipäivitys kesältä. Cadillac Seville 97. Kuvassa vielä ennen rekisteröintiä.
Mittarissa huikeat 23 000 mailia (on tarkistettu ajotietokoneesta). Kevyesti madallettu lowrider, 32 venttilinen Northstar 4.6 V8.

Soittimesta sentään löytyy (melkein) koko Johnny Cashin tuotanto, vaikka Elviksen sijasta kojelaudalla jöpöttääkin Mr. Spock.



Kuvan on napannut Jori R., kiitoksia.

Lättähatun elämää

Partiolaisten nuortenlehti "Nuoli" vuodelta 1955 kuvailee lättähatun päivää näin :)


”Herra Lasse Lättähattu nousi aamuisin kello kuusi ylös. Hän tarvitsi aikaa vesijohtoputkimaisten housujensa jalkaan saamiseen kera vaseliinin, mutta ehti hän lisäksi kiskoa säippäsääriinsä korkeakorkoiset punaiset kengätkin, sitaista pillikurkkuunsa remunkirjavan rätin, maalata kyntensä, ajaa partansa karhealla pyyhinliinalla, liimata 2.5 senttiä korkean huopapannukakun lättäiseen kalloonsa ja loppujen lopuksi sijoittaa 28 senttiä pitkät niskavillansa päällystakin kaulukselle, takin, jota hänen kehittymättömillä hartioillaan piti vanerinen erikoisteline. Hän sijoitti 38 senttiä pitkän imukkeen törttöhuuliensa väliin, iskostettuaan imukkeeseen isänsä, tylsäpäisen poroporvarin, pöytälaatikosta pihistämänsä savukkeen.
Näin hypersuperultrafiinein vekottimin varustautuneena Lasse Lättähattu lähti ylemmyydentuntoinen virnistys pärstävärkillään kopsuttelemaan kaupungin katuja. Vapaus oli vihdoin koittanut, sillä edellisenä päivänä hän oli saanut potkut koulusta.”

Kohtaaminen Urkissa

Näin viime yönä unta, että Scarlett Johansson tuli Urkin pubiin pyytämään pikkusikaria ja seurakseen tupruttelemaan. No minulla ei ollut, Urkistakin oli loppunut ja viereisestä sekatavarakaupassa (missä ihmeen sekatavarakaupassa?) ei myyty. Lähdin hätäisesti juoksemaan kohti läheistä ostaria ja taakse vilkaistessani huomasin, että Scarlett oli jo kyllästynyt odotteluun ja sytytti tupakkaa ihan muiden kanssa. Hiisi vieköön.

Tänään kävin Prismassa ostoksilla. Kun näin pikkusikarihyllyn, niin vaistomaisesti napasin kourallisen rasioita mukaani varuiksi. Kun Scarlett Johansson tulee minua seuraavan kerran sikarille pyytämään, herra paratkoon, minä aion olla valmiina.