Löytöretkellä omassa kellarissani

Purin sitten perunalaarin. Mihinkäs syksyn sato nyt laitetaan?

Sain vihdoin aikaiseksi purkaa kellarikomerossani majailleen perunalaarin. Ei minulla siellä perunoita ollut, ja puhtaudesta päätellen ei edellisillä omistajillakaan sitten 60-luvun. Mutta turhaan se on vienyt tilaa ainakin sen kolme vuotta, kun olen nykyasunnossani majailut. Tarvitsin lisää tilaa kirjoille (eikö mahtava syy vaikka vähän siirtää seiniä naapurin puolelle?)
Kesäisenä aamuna varustauduin sahalla, vasaralla ja korkinavaajalla, ja laskeuduin kellariin paukuttelemaan talon hereille. Tämä potentiaalinen meluhaitta oli muuten se pääsyy, miksi olen purku-urakkaa tähänkin saakka siirtänyt.
Mutta melusta ei ollut juuri tietoakaan. Rakennelma oli suhteellisen lyhyillä nauloilla kasassa, ja laudat sain hyvin helposti, pienellä painamisella tai vähintään kevyellä potkaisulla niin irti, että lopullinen irrottaminen kävi ihan helposti vääntämällä. Vain yksi iso lankku, joka samalla oli kellariin rakennetun hyllykön yksi tukijaloista, vastusti niin, että vasaraa piti oikeasti kunnolla paukuttaa.
Puuha oli oikeastaan ihan mukavaa kesäaskartelua. Laarin purin kokonaisuudessaan irtopuiksi, joista vielä nypin kaikki naulat pois. Sain samalla itselleni ihan hyvän lautavaraston. Päätypaloja en purkanut pikkuklapeiksi, vaan sahasin ne vähän pienemmiksi puuralleiksi hyllyjen alle lattialle. Nyt uskaltaa laittaa lattiatasolle muutakin kuin muoviämpäreitä, pieni vesivahinko ei sieltä enää omaisuuttani turmele.

Tein samalla löytöjä. Laarin pohjalle olin laittanut kaksi bägiä golfmailoja! Mitä hittoa, omistanko minä kaksi settiä golfmailoja? Siltä näyttää. Toisen kyllä muistin, vaikka en ole kymmeneen vuoteen pelaamassa käynytkään. Mutta toinen setti oli unohtunut täysin.
Parempi mailasarjani on ”King Snake”, joka lienee halpaversio plagiaatti arvokkaasta ”King Cobra” –sarjasta. Kelpo mailoja ne kuitenkin ovat kaiken kaikkiaan. Erityisen ylpeä olen erikseen ostamastani harvoin nähdystä DI –mailasta (rautaykkönen eli driving iron), joka vastavalmistuneelle insinöörille oli aikanaan hyvin tärkeä hankinta.
Toinen laukku sisälsi vanhan ammattilaissetin. Ne olivat tosi huonoja aloittelijoille (kuten minulle). Mailat ovat flat plateja, eli lavat ovat tasaisen paksuja, painoa ei ole siirretty lavan reunoille, kuten mailoissa yleensä. Ne eivät anna yhtään anteeksi huonoa lyöntiä, osuman on tultava täsmälleen mailan keskelle. Toisaalta, jos niitä osaisi käyttää, olisivat ne paljon tarkempia, kuin perinteiset kehäpainotteiset pelivälineet.

Rakas heikossa hapessa oleva pontikkapannukin (Elanto II) tuli vastaan. Se ei tietysti ollut kauhean pölyn alle (lukekaahan tulevasta Marvinista Hulvadås –raportti) ehtinyt joutua. Olisin vienyt sen roskalaatikoihin, mutta en kehdannut. Ei siksi, mikä se on, vaan siksi, että olin sinne jo jonkun verran muuta taloyhtiön kotitalousjäteroskikseen kuulumatonta kellarirojua jo viedä.
Hmm.. olisikohan Teekkarimuseo siitä kiinnostunut? Pannulla kuitenkin tiputettiin takavuosina pahamaineista Jämeräntaipaleen Jäykkää aika määriä.

20 vuotta vanhaa Jämeräntaipaleen Jäykkää muuten vielä löytyi pullollinen yhden kaverini varastoista. Hän lupasi toimittaa sen minulle seuraavan kerran tavatessamme. Hitto, sen löydön rinnalla kalpenevat kaljasaavi ”Jönköpingin” konjakkitynnyritkin. Kadehdi Fyrkman.

Kitaroita löytyi kolme, mutta niistä lisää myöhemmin.